Teinimeininkiä.

Sattuneesta syystä Seitsemän veljestä on ollut yksi suosikkikirjoistani, niin kauan kun olen sen olemassaolosta tiennyt. Liekö kysymys sielujen sympatiasta tai tavoiteminästä, mutta ylipäätään olen luontevasti samaistunut Wikipedian määritelmän mukaisesti ”yksinkertaiseen mutta suosittuun” Timoon.

Kunnon nurmijärveläiseen tyyliin Seitsemän veljestä löytyy kirjahyllystä, ja Nummisuutarit on tsekattu Taaborinvuorella. Aivan erityinen ihastuksenaihe ovat olleet ne "sinisessä kentässä seitsemän luonnonväristä kultatukkaista nuorukaisen päätä asetettuina 2 + 3 + 2", kuten kunnan vaakunan tehnyt Olof Eriksson tuotoksensa kuvailee. Nurmijärvi tarjoaa niin paljon kirjallisia ja graafisia ulottuvuuksia, että kelpaa kuntalaisen viedä viestiä niin jälkipolville kuin ulkopaikkakuntalaisille. Toisin kuin syntymäpaikassani Saarijärvellä, täällä ei tarvitse tyytyä pelkkään Paavoon ja tykittää hänen nimeään monotonisella voimalla niin torin, pääkadun, kulttuurikeskuksen kuin pubin yhteyteen. Täältä löytyy asiaan kuin asiaan seitsemän versiota, Venlat ja Impivaarat vielä päälle.

Eipä siis mikään ihme että kun viime kesänä vieraiksemme tuli kaksi 16-vuotiasta teinarityttöä suoraan Minnesotasta, suuri neronleimaukseni oli esitellä heille herra Kivi koko komeudessaan. Kun tytöt ovat pitkän matkan valtameren yli tehneet, olisihan vain paras heille riittävän hyvää.

Vaakunan pällistely kunnantalon seinällä. Syvä hiljaisuus. Patsas siinä parkkipaikan vieressä. Hämmästynyttä vilkuilua. Taaborinvuoren näyttämö. Ei kai meidän tarvitse jäädä odottamaan sitä, että syntymäkoti avaa ovensa vartin kuluttua? Amazonista tilatut englanninkieliset eepokset. Onneksi saapuvat vasta kotiinpaluumme jälkeen.

Tytöt olivat kohteliaita ja pyrkivät jopa näyttämään rahtusen kiinnostuneilta, mutta kun itse innostuin paasaamaan suurin piirtein ikimuistoisimmat veljes-kohtaukset läpi, oli seinille puhuminen melkoinen understatement. Pakko oli laittaa peliin hampurilaiset Myllykukossa ennen kuin palattiin edes suurinpiirtein yhteisille aaltopituuksille. Ihan ei menneet peruslupaukset ja ostokehotukset perille. Vaikkei paraskaan tuote myy itseään ilman asiaankuuluvaa markkinointitukea, ehkä ensin kannattaisi selvittää onko minkäänlaisia ostoimpulsseja havaittavissa ja vasta sen jälkeen lyödä se vastustamaton tarjous peliin. 

Yksi avain on tietysti se, että malttaisi odottaa muutaman vuoden tai vuosikymmenen. Ja sen jälkeen miettisi kommunikaation sisällön ja välineet pikkuisen relevantimmalla tavalla. Eipä tainnut itse mainosmieskään tuossa iässä paljon kansalliskirjailijoista piitata, saati sitten valtameren takaisista. Toivon silti, että kun kirjat on kerran postitettu Atlantin yli, ne myös löytävät tiensä sikäläisiin hyllyihin ja omalta osaltaan tekisivät Nurmijärveä tunnetuksi. Ettei kaikki jäisi teinityttöjen hysteerisiin matkakuvauksiin siitä kun heitä kuskattiin läpi maaseutureittien, ihan vaan että näkisivät missä joku vanha kirjoittajaheebo oli syntynyt. Vaan fiksuja tyttöjähän ne olivat. Kyllä se varmasti siitä. Ihan varmasti. Joskus.

Oma tyttäreni kun on vasta ekaluokkalainen niin amerikkalaisteinikokemuksestani oppineena en taida ihan heti alkaa Kiven tuotoksia sellaisinaan tankkaamaan. Onneksi veljeksistä löytyy myös koira-versio, johon olemme jo ansiokkaasti tutustuneet. Storyline on jo hahmottunut, ja varmaan pikkuhiljaa myös tarinan opetus. Ja vaikka Taaborinvuoren reissu amerikkalaisteinien kanssa ei (ainakaan täällä päässä) sen pysyvämpiä traumoja aiheuttanut, oma opetukseni olkoon, että maltan myös meidän nurmijärveläisten sydämenasioissa jättää kohderyhmilleni tilaa ja mahdollisuuksia löytää omat highlightsinsa ja niiden kautta oivaltaa, mikä täällä on niin ainutlaatuista. Silloin vaikutus on entistä voimallisempaa ja ostouskollisuus suorastaan ikuista.