Yksi niistä kivijaloista, joihin päivätyöni markkinoinnin ja mielikuvien parissa perustuu, on yrityksille pauhaaminen siitä kuinka maailma ympärillämme muuttuu ja ainoa keino menestykseen on mennä perässä ja sopeutua. Ja se kaikkein paras keino sopeutua muutokseen on pyrkiä ohjaamaan sitä, eli toteuttaa asioita jopa hivenen etupellossa.
Mikähän kumma siinä sitten on, että henkilökohtaisella tasolla uuden kuntakartan tuijottelu aiheuttaa kylmiä väreitä selkäpiissä? Jos asiat menevät ajatellulla tavalla, Nurmijärvi löytää itsensä naimisista esimerkiksi Mäntsälän kanssa. Ja hei oikeesti, onko olemassa myös sellainen kunta kuin Pukkila?
Vaikea sanoa olisiko reaktio samanlainen jos asuisin yhä Helsingissä ja meistä oltaisiin tekemässä suur-metropolia. Äänekoskelaisena kyllä hirvittäisi kun kaupunki uhkaa jatkua 100 kilometriä nelostietä pohjoiseen, aina Pihtiputaalle saakka. Olkoonkin että Äänekosken oma pikkujättiläinen Jorma Kinnunen on sieltä kotoisin, Pete Parkkosesta nyt puhumattakaan. Kai se niin menee että pienempiin paikkoihin kasvaa kiinni lujemmin, niiden persoonallisuus vie mukanaan ja siitä on paljon hankalampi päästää irti.
Kummasti alkaa latentti nurkkapatrioottisuus aktivoitua kun rajoja vedellään. Selväähän on, että taloudelliset realiteetit on tunnustettava. Jos rahaa ei ole niin sitä ei ole. Jos olisi, niin ei minulla mitään sitä vastaan ole että vaikka Valkjärvi olisi oma kuntansa. Johan kelpaisi kun kaikkea mahdollista palvelua löytyisi keskeltä maalaismaisemaa ja kyläyhteisöä. Laitetaan se ränsistynyt kaupparakennus kuntoon ja vaikka terveyskeskus sinne ison hevostallin ylisille. Mutta kun se ei elävässä elämässä noin mene. Jossain kohtaa kulkee se kannattavuuden raja, ja se lipsuu koko ajan kauemmas kotiovelta.
Pointtini on siinä - ja tätä uskaltaa mainosmies ja/tai ekonomi harvoin julkisesti tunnustaa - että suuruuden ekonomiallakin on kääntöpuolensa. Eihän ihan kaikkea nyt rahassa voida mitata. Kysymys on siitä, mistä asiasta ollaan valmiita maksamaan mitenkin paljon. Nurmijärvi on esimerkiksi kärsinyt pitkän pennin kyläkouluista ja kulttuurimaisemista, tokihan ne olisi kannattavampaa hajottaa ja gryndata. Mutta mukana lähtisi niin iso kasa omaa identiteettiä, asumisen viihtyisyyttä, inhimillistä otetta ja muuta pehmeää arvoa, että näin ei olla tehty, ainakana vielä. Jotkut asiat on vaan nähty sen veroeurokasan arvoiseksi, jonka ne nielevät. Ja hemmetin hyvä niin.
Sama tasapaino pitäisi nyt päättäjien löytää kuntien yhdistämisasiassa, ja yleensähän totuus löytyy jostain puolesta välistä. Luulen, että jotain joudutaan antamaan mutta jotain saadaan pitää. Mutta jos jokin asia mainosmiestä ottaa uhkakuvassa aivoon niin se on Nurmijärven nimen ja vaakunan kohtalo. Olen nimittäin varma siitä, että pakkoliitoksen hetkellä meiltä lähtee jompi kumpi oman identiteettimme kulmakivistä, ja pahimmassa tapauksessa molemmat. Taas haen vertailupohjaa Äänekoskesta – se on jo aikaisemmin ehditty pakkoliittää Suolahteen, ja sanonpahan vaan että jotkut Suomi-Ruotsi -ja Jokerit-HIFK -vastakkainasettelut ovat kevyttä keittoa sen rinnalla mitä nuo kaksi osapuolta toisiaan kohtaan tuntevat. Silloin uuden kaupungin nimeksi tuli Äänekoski ja vaakunaksi Suolahden vaakuna. Kaikkien aikojen Salomonin tuomio, joka nosti jokaisen osapuolen v-käyrät kaakkoon ja herättää painokelvottomia lausuntoja yhä edelleen, vuosikausia liitoksen jälkeen.
Tuolla lailla kun meillekin joskus laitetaan kirkko keskelle kylää, niin se onkin sitten brändimiehelle sellainen mielikuvallinen suonenisku, jonka perinpohjaiseen läpikäymiseen tipaton tammikuu on aivan väärä ajankohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti