Nurmijärvi-ilmiön osoite on muuttunut.

Nurmijärvi-ilmiö on siirtynyt omalle verkkosivustolleen www.nurmijärvi-ilmiö.fi

Tästä eteenpäin blogit ovat luettavissa sieltä. Tarjolla on myös monipuolisia kommentointi- ja sosiaalisen median mahdollisuuksia keskustelujen virittämiseksi ja sisällön kehittämiseksi. Blogikirjoitukset julkaistaan edelleen myös Nurmijärven Uutisten verkkosivuilla.

Lähtöruudun kautta.

Kevätauringon sulatettua pikkuhiljaa viimeisimmätkin lumet myös harvemmin auratuilta ja jopa ”Ei talvikunnossapitoa” -merkatuilta väyliltä ovat juoksulenkitkin päässeet pikkuhiljaa nautinnollisimmille tasoilleen. Alkuviikon tarkistuskierros Tornimäkeen löysi ainoastaan kymmenisen metriä kapeaa hiekkaväylää muun taaperruksen tapahtuessa sinällään sopivan pehmeällä lumimassalla, mutta veikkaanpa että tätä luettaessa tilanne on jo aivan toinen. Alkaa kehon kunnon ohella henkinenkin kapasiteetti nousemaan huippulukemiin.

Jos Tornimäkeä ei vielä pystynytkään nousemaan täydellä intensiteetillä, asia enemmän kuin korjautui fiilistelylenkillä viereisessä Harjulan asumalähiössä. Harjulahan on se alue, johon ihka ensimmäisenä tutustuimme kun Helsingin-muuttokuorma purettiin 13 ja risat vuotta sitten. Olihan ensimmäinen Nurmijärvi-asuntomme ihan liepeillä, juuri Syrjälän ja Harjulan rajalla, siinä kohdalla mistä kiinteistönvälittäjät vetävät lähiöiden välisen rajan niin, että vaikka kirjaimellisesti oltaisiin Syrjälän puolella, saadaan asunnon hintaan hitunen lisää kun määritellään se rahtusen halutumman asuma-alueen maineessa olevaan Harjulaan kuuluvaksi.

Ainakin tuolloin Harjulaa mainostettiin Klaukkalan Kulosaarena, ja kieltämättä se ihastutti ja otti omakseen ensi silmäyksellä. Eihän siellä vastaavia kivilinnoja silloin ollut, vaikka tätä nykyä alkaa Kuonomäentien viereen melkein ökytasoa jo nousemaan. Harjula oli – ja on – konstailematon peruslähiö, täynnä hyvin paljon toisiaan muistuttavia pikkukatuja klassisine omakotitaloineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Tuohon maailman aikaan Viljelystie loppui ennen uutta koulua, siihen missä nykyään on liikenneympyrä. Isoja kasvihuoneita on korvattu omakotitaloilla, uusia omakotikortteleita on  noussut kovan ytimen liepeille. Mutta itselleni se niinsanottu vanha Harjula on edelleen nostalginen, kaikessa leppoisuudessaan suuria tunteita nostattava alue, jonne on upeaa suunnata juosten tai kävellen, jos ei muuta niin ihan vain tarkistamaan ovatko vanhat mestat samalla mallilla kuin silloin ennen.

Toden totta, kun ymmyrkäisinä ja tuoreina ex-helsinkiläisinä Harjulan kupeeseen muutimme, olo oli yhtä aikaa sekava ja onnellinen. Kestihän siinä sulatella yhtä elämän isoimmista päätöksistä, ja silloin jokailtaiset kävelyretket läheisille kaduille antoivat asioille oikeaa pespektiiviä. Tutuiksi tulivat Harjulan kulmat kioskeineen, polkuineen, katuineen ja jopa metsiköineen ennen kuin Viljelystie rakennettiin kiinni Kuonomäentiehen. Siellä oli hyvä rauhoittua, ihastella sitä mitä oltiin elämässä saatu aikaan ja fiilistellä kivannäköisten talojen kohdalla että mitähän jos joskus omakotitalosta kiinnostuttaisiin, paljonkohan pitäisi tuosta tai tuosta pulittaa. Pitäisiköhän soittaa ovikelloa ja kysyä?

Nyt on omakotitalo ja elämä asettunut mallilleen Valkjärvellä, mutta Harjula muistoineen elää mielissä ikuisesti. Noita katuja tallustellessa tuntui oikeastaan ensimmäistä kertaa siltä, että maailma oli oikeasti avoin. Oli viimein löytynyt sellainen elämän tukikohta, jonne tietäisi aina olevansa tervetullut. Talon rakennusaikana ja sen jälkeenkin meni monta vuotta ilman että Harjulaan tuli oikeasti poikettua, enempää kuin mitä Isoseppälää pitkin Tornimäkeen ajeli. Mutta nyt, ihan viimeisen vuoden aikana olen ottanut tavaksi juoksennella siellä aamulenkkejä matkalla töihin. Joskus jopa tehdään kävelyretkiä perheen kanssa, ihan varta vasten. Jonnekin on noussut uusia taloja, jossain tehdään kattoremonttia, jossain on kai asukkaat vaihtuneet kun on näemmä otettu koripalloteline pois autotallin päädystä. Ei ole vanhassa kotitaloyhtiössäkään enää yhtään tuttua nimeä postilaatikoissa. Mutta joka kerta olo on se sama kuin silloin ajat sitten, sama mitä sen tietää aina tästä eteenpäinkin olevan. Ihan niinkuin kotiinsa tulisi.

Tutkivaa blogismia.

Objektiivisuus tai asioiden taustoittaminen eivät koskaan ole olleet vahvimpia piirteitäni. Sen sijaan omaan mielipiteeseen luottaminen on osoittautunut työkaluksi, jonka varaan on ollut luonteva tarttua. Se on vienyt elämässä eteenpäin, joskus jopa läpi harmaan kiven. 

Ei siis mikään ihme, että olen löytänyt kotikenttäni tutkivan journalismin sijaan mainosmaailmasta. Siellähän ideat ovat kuninkaita, ja niiden puolustaminen läpi esitestausten, käytävägalluppien ja projektijohtajien epäluulojen on menestyksen monipuolisin eväs. Monta kertaa olen miettinyt, kuinka paljon vähemmällä olisinkaan loppupeleissä päässyt jos olisin vaan tehnyt kiltisti toisten ohjeiden mukaan sen sijaan että roikkuisin omassa näkemyksessäni maailman tappiin asti. 

Joka tapauksessa, jos ei muuta niin oman uskon vahvistamiseksi, tiettyjä hypoteeseja on hyvä laittaa edes subjektiiviseen happotestiin. Kuten esimerkiksi se, onko nurmijärveläisessä idyllissä sittenkään hyvä elää ja josko se citymeininki sittenkin olisi mainosmiehen todellista sielunmaisemaa. 

Vaikka Helsinki täyttääkin citykliseet paremmin kuin mikään muu suomalainen kaupunki, on se kuitenkin liian lähellä ollakseen järkevä testiympäristö. Liian helppo olisi hypätä Korsisaaren bussiin ja puksuttaa kotikonnuille jos alkaisi kypsyttämään. Parempi hakeutua jonnekin vähän ehkä enemmän Survivor-tyyppiseen lokaatioon. 

Ihanteellinen vaihtoehto itselleni on Kuopio. Käyn siellä säännöllisesti työasioissa, joten aidon arkielämän testaaminen lienee selkeämpää kuin missään muualla. Kalakukkojen kaupungissa päästään katsomaan, miltä työn ja vapaa-ajan yhdistäminen urbaanissa miljöössä maistuu.

Testijakso osui sopivasti pääsiäisviikolle. Takatalven riepottaessa vähän joka suunnalta pystyttiin miettimään asiaa aika perinpohjaisesti myös oletusarvoisten lieveilmiöiden kannalta. Kuten lumisateiden ja liikenneruuhkien. Pakko on todeta, että kun illansuussa tallustaa toimistolta kohti Väinölänniemen kupeessa sijaitsevaa hotellia (vähän sama kuin jos menisi Punavuoresta vaikkapa Ruttopuiston viereen), oikein ihmetteli kuinka seuraavan aamun säätiedotus tuntui yhdentekevältä. Ihan sama vaikka sataisi A4-kokoisia jalkarättejä taivaan täydeltä, lumitöitä ei ole ja matka-aika on minuutin tarkkuudella ennustettavissa. 

Juoksulenkille lähdön suhteen helppouden aste oli hyvinkin sama. Ei sellaista kaupunkia jossa liikennevaloissa kyhnäämisen voisi välttää, mutta kokonaisuutena onnistunut kokemus. Rauhallisuus ja yleinen ympärillä oleva tila on parin päivän kokemuksella kohtuullinen, joskin tässä suhteessa Helsinki on ihan oma lukunsa. 

Loppupeleissä ei merkittäviä eroja tainnut olla parin päivän testaamisen perusteella, mutta kun asiaa miettii tarkemmin niin pitkässä juoksussahan ne merkittävät erot syntyvät. Viikonloppuna olisi varmasti tehnyt mieli vähän touhuta pihamaalla, tai edes pystyä ottamaan omaa rauhaa ja tilaa. Grillaaminen terassilla? Olisi varmaan sinällään ystävällinen hotellihenkilökunta joutunut puuttuman asiaan. Saunaoluet takapihalla? Ehkei suotavaa, vaikka lumihangessa kieriskely jätettäisiinkin väliin. 

Ei löytyisi kasvimaata, ei leikattavaa ruohokenttää, eli edes keväisen lumimyräkän jäljiltä kolattavaa pihaa. Kyläkoulu kaupunkialueella on suoranainen oksimorooni. Vaikka itse työskentelyn voidaan sanoa Kuopiossa olevan jopa miellyttävämpää kuin Helsingissä, vapaa-aikavertailun viimeisillä kierroksilla Nurmijärvi siis pidensi askeltaan ja jätti kaupunkielämän taakseen. Vähemmästäkin alkaa mieli palaamaan kohti kotia ja kulku suuntautumaan kohti rautatieasemaa. Onneksi pääsiäisen menoliikenne tapahtui tänä vuonna omasta näkövinkkelistäni vastavirtaan.

Tallaamattomilla poluilla.

Ennen takatalven tuloa, kun maa jo näytti keväiseltä ja aurinko paistoi aamutuimaan, satuin ajelemaan Kiljavantietä pitkin Röykästä Rajamäkeen, ohi kertakaikkiaan hienojen kangasmaastojen. Vaikkei auton ikkunasta huomaakaan, mäntyjen välissä kiertelee erilevyisiä polkuja, aina hiihtoreiteistä satunnaisten marjastajien tamppaamiin uriin. 

Jonain kauniina päivänä parkkeeraan ihan siihen tien poskeen ja lähden juoksemaan umpimähkää pitkin ja poikin noita upeita metsäreittejä, poluista piittaamatta oman väyläni valiten, sännäten sopivalta tuntuvaa vauhtia juuri sinne minne nenä näyttää. Kokemaan vain sitä vapautta ja niitä mahdollisuuksia joita upea kiljavalainen maasto pystyy tarjoamaan. Käyttämään hetken ja ottamaan siitä kaiken ilon irti. 

Jos jossain, niin umpimähkäisessä männikössä ihminen pystyy spontaanisti valitsemaan reittinsä ja toteuttamaan senhetkistä tahtoaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai ympäristön asettamia oletusarvoja. Polku, saati sitten asfalttitie, on merkki ulkopuolisesta ohjauksesta. Toki mietitystä ja hyväksi havaitusta, mutta löytääkseen uusia ulottuvuuksia ja sen todellisen minänsä on välillä mentävä sinne missä kukaan muu ei ole käynyt. Ainakaan niin, että sitä etukäteen tietäisi, tai että siitä olisi jonkinlainen jälki jäänyt tai muita ohjaava ennakkotapaus luotu. Kun noista liikunnallisista aasinsillan peruspilareista vetää johtopäätöksiä filosofisempaan suuntaan, niin voidaan hyvin todeta, että helsinkiläisen mainosmiehen muuttaminen Nurmijärvelle on omalla tavallaan vastaavanlainen merkittyjen reittien ulkopuolelle astuminen. Meillä Punavuoressa, ainakin siihen aikaan kun itse olin kyseisen päätöksen äärellä, asia ei vielä ollut edes ilmiön tasolle yltänyt. Nurmijärvi oli pikemminkin myytti, joka omalla tavallaan odotti tulemistaan riittävän mielenkiintoiseksi, jotta joku ryhtyisi asiaan toden teolla perehtymään. Eikä siitä montaa vuotta ehtinytkään vierähtää, kun myytistä oli tullut mainstreamia ja muuttoautot aloittivat isossa mittakaavassa kulkunsa Hämeenlinnaanväylää pohjoiseen.

Jonkunhan tuossakin oli pakko olla ensimmäinen, se joka näki Nurmijärven mystisenä mutta kuitenkin (tai kenties juuri sen vuoksi) vastustamattomana mäntymetsänä, jonne tienviitat eivät osoittaneet mutta joka kuitenkin tarjosi ylivertaisia mahdollisuuksia arjen luksukseen. 

En sano että minä se olin, en tosiaankaan. Vaikka tietyssä mielessä jo ammatillisista syistä olisi syytä elää niinsanotusti trendien aallonharjalla ja pyrkiä raivaamaan uusia reittejä teittömille teille, tunnustan löytäneeni mukavuusvyöhykkeen kakkosaallosta. Kunhan joku on asian ensin happotestannut, pystyn nopeastikin ottamaan aiheesta koppia ja tekemään omat johtopäätökseni – olkoonkin, että asian ollessa aivan uusi ja ihmeellinen epäilisin sen yleistä kelvollisuutta tai omiin tarkoitusperiini soveltuvuutta. Näin on käynyt monen evoluution osuessa kohdalle. 90-luvun alussa pidin kännyköitä hyvänä kakkospuhelimena mutta en uskonut itselleni sellaista ostavan. Tekstiviestitkin tuntuivat alunperin tarpeettomilta. Kamerakännykkä? Varsinaista humpuukia! Mutta se oli silloin. 

Tuli Nurmijärvikin ensi ajatuksella tyrmätyksi, ja vaikka maailma ja käsitykset muuttuivat, niin voin tunnustaa että en muista milloinkaan puristaneeni mailaa niin lujaa kun muuttoajatuksen kypsyessä ja realisoituessa. Hirvitti ihan tolkuttomasti, mutta joku sisäinen ääni sanoi että nyt poika lopetat arpomisen ja hyppäät avantoon, koska sen jälkeen tulee hyvä fiilis. Sen hypyn jälkeen olen joka päivä ainakin henkisesti taputtanut itseäni päähän siitä kun uskalsin hypätä tuntemattomaan ja luottamaan omaan intuitioon. 

Eiköhän se Kiljavan metsässäjuoksukin toteudu samoilta periaatteilta. Kunhan lumi viimein sulaa. Enkä tiedä viitsinkö nyt ihan tien poskeen parkkeerata, jos joku ohikulkija vaikka näkee että tuolla sitä joku hulluparka höynää. Miettii että mikähän siihenkin nyt on mennyt ja mistä sitä tietää vaikka hoitoauton soittaisi paikalle.

Voittamisen prinsiipit.

Näitä lurituksia, joiden tutkailuun sinäkin juuri nyt hetken käytät, ryhdytään tästä päivästä alkaen julkaisemaan tuoreeltaan myös Nurmijärven Uutisten verkkosivuilla. Askel ei ihmiskunnan mittakaavassa ylittäne edes sitä kuuluisaa uutiskynnystä, mutta Nurmijärvi-ilmiölle se tarjoaa upean foorumin ja kiinnostavia mahdollisuuksia. Sekä sen että kuumimmillaan olevan kiekkokauden nimissä on hyvä kerrata asioita joiden varaan onnistumista pyritään jatkossakin paaluttamaan. 

1. Laji, jota rakastaa

Ilman tunteen paloa ei synny menestystä. Tätä blogia pitempään seuranneille on varmasti tullut selväksi se, että sydämeni sykkii sangen vahvasti Nurmijärvelle, joka tarkemmin katsottuna tarjoaa jopa hämmästyttävän monipuolisen kattauksen arjen luksusta. Tämän toivoisin yhä useamman huomaavan, ja myös ottavan siitä ilon irti. Kirjoitukseni saattavatkin silloin tällöin laukata naivismin puolelle, mutta ainoastaan ihmiset, jotka ovat riittävän kahjoja uskoakseen että pystyvät muuttamaan maailman, myös onnistuvat siinä. 

2. Tinkimätön harjoittelu

Selvää on, että vain tarkkailemalla ympäristöä ja hakemalla uusia vivahteita pystyy parantamaan omaa suoritustaan. Pitää olla kriittinen jos huomaa sortuneensa lepsutteluun mutta vastaavasti on pystyttävä ottamaan krediittiä omista ennätyksistä. Lupaan pyrkiä pitämään tuntosarvet entistäkin avoimempina ja ulottuvampina, jotta mahdollisuudet seitsemän veljeksen kunnassa saataisiin dokumentoitua vieläkin upeammin. 

3. Sopiva yhdistelmä kokemusta ja innokkuutta

Itse löysin Nurmijärven kasvettuani keskisuomalaisessa paperiteollisuuskaupungissa ja sen jälkeen päästeltyäni siitä kertyneitä höyryjä Helsingissä 16 vuoden ajan. Välillä pistäydyttiin hakemassa vaikutteita Atlantin takaa. Eletyn elämän kautta on syntynyt kaikupohjaa, välillä enemmän kuin tarpeeksi, mutta olennaisintahan on kääntää eilisen kokemus auttamaan tämän päivän suoritusta. 

4. Oikea taktiikka

Aina on mietittävä, mitä halutaan saavuttaa ja ketä on vastassa. Joskus vetäydytään tarkkailuasemiin, toisissa tapauksissa hyökätään täydellä rintamalla saman tien kun pilli soi. Aiheet vaikuttavat paljon myös käsittelykulmaan. Omaa suoritustani helpottaa se, että näissä jorinoissa ei kunnon journalistien tapaan tarvitse hakea sataprosenttista objektiivisuutta vaan oma näkemys riittää. Putkinäkö on tästä huolimatta haitaksi ja pitkäkestoisena saattaa muodostua vaaralliseksi. 

5. Sokea usko voittoon

Konsulttigurut sanovat menestyksen tulevan siitä, että ottaa ensin mahdottoman tavoitteen ja sitten toteuttaa sen. Mukavuusvyöhykkeeltä löytyy vain väljähtänyttä keskinkertaisuutta, joten itsensä ylittäminen jokaisessa ottelussa on kaikkien osapuolten kannalta suoranainen välttämättömyys. 

6. Yleisön saaminen mukaan

Kannustaminen on taputuksia hyville suorituksille, mutta todellinen fanittaminen on perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia. Englannin liigan jalkapallojoukkueiden kannatus kulkee perheessä, sukupolvien ajan. Ei siellä liidellä joukkueesta toiseen tähtipelaajien tai satunnaisen menestyksen mukana. Jos menee huonosti, asioista huudetaan tarvittaessa lujaakin ja muutosta vaaditaan välillä kyseenalaisinkin keinoin. Sehän vaan kertoo ikiaikaisesta sitoutumisesta ja uskosta omaan asiaan. Tulkaa siis tekin aktivisesti mukaan. Kommentoikaa ja kritisoikaa kirjoituksia, ja ehdottakaa aiheita, joita näkisitte asialliseksi peilata tällä palstalla. Onhan Nurmijärvi-ilmiö ennen muuta yhteinen asiamme, joten vain teitä palvelemalla ja teidän kiinnostuksenne kohteista kertomalla se pystyy pärjäämään myös ammattilaisliigassa.

7. Lite bättre

Päälleryntäävän deadlinen sokaisemana en ehtinyt prinsiippejäni Tami Tammisella testaamaan, mutta uskon että niiden mukaan kun mennään niin hyvä tulee. Entistä laajemmille areenoille astuminen saa puristamaan mailaa vielä vähän tiukemmin, mutta fiilis on pelkästään positiivinen, sopivan jännittynyt ja tietyssä mielessä jopa malttamaton. Tähänastinen menestys on ollut upeaa, ja sen myötä on nyt noustu next levelille kehittymään. Ilman teitä, hyvät lukijani, tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Maitojuna olisi kutsunut vaikka kuinka olisin viittä ensimmäistä prinsiippiä toteuttanut. Siitä teille suuri kiitos, mutta myös kehotus ottaa roolia ja ratkaisijan viittaa jatkossakin. 

Kevättä ilmassa.

Vaikka viime viikonlopun lumisade hieman säikäytti eikä sitä vielä tiedä tuleeko ensi viikonloppuna lisää, kesäaikaan on väistämättä siirrytty. Kevättä pukkaa myös kelien puolesta, ja rohkenen väittää että nurmijärveläiset pääsevät nauttimaan siitä monimuotoisemmin ja täydemmin palkein kuin ihmiset keskimäärin. Keväinen ilmanala tarjoaa sylin täydeltä elämyksiä ainakin näkö-, kuulo- ja hajuaisteille. Se, millaisia ne ovat, on hyvin paljon kiinni sekä asuinpaikasta että siitä, mille itsensä rohkenee altistaa.

Kun aurinko paistaa korkeammalta ja välillä ikiroudalta tuntuva jää sulaa, ainakin meillä Valkjärvellä linnut ottavat nopeasti koppia lämmöstä. On mustarastasta, sinitiaista ja ties sun mitä lajia. Kokemusteni mukaan myös Etelä-Helsingissä kohmeen sulattamat punatulkut kömpivät kevään edistyessä pesistään ja aloittavat päämäärättömän vaeltelunsa ruoan ja juoman perässä. Nämä visertäjät painavat yleensä toistasataa kiloa ja saattavat silloin tällöin olla sangen keveitä aivokapasiteetiltaan, mutta ihan konkreettiseen lentoon ne eivät yllä oikeastaan muulloin kun rämähtäessään selviytymisaseman lattialle. Kaupunkilaistulkuilla punaisuus keskittyy nenän alueelle ja ilmenee hyvinkin tummanpuhuvina sävyinä. Visuaalisina elämyksinä ne ovat enintään surkuhupaisia, ja suurina parvina esiintyessään suorastaan vastenmielisiä.

Nurmijärveläinen kevät on myös täynnä ääniä, jotka piristävät oloa ja saavat hymyn huulille. Kun aamun vielä hämärtäessä tallustelee puolinukuksissa pellonreunaa postilaatikolle, lintujen viserrys täyttää ilman, ja puro sanoo puli puli. Ei siinä voi kuin hymyillä kilpaa nousevan auringon kanssa. Mieli virkistyy ja keho saa uutta virtaa päivän työrupeamaa varten. Metropolialueella puolestaan Helsinginkadun ja Hämeentien risteys, paikallisten paremmin Kurvina tuntema, on suosittu keväisten äänien bongauspaikka. Satunnainen punatulkkuparvi on leijaillut tännekin, ja päästää auringon noustessa kutsuhuutonsa valloilleen. THÄÄÄRRRRGGGGHHHH....ÖÖHHHHÖÖHHHÖÖÖ.... eri lajityyppien huudot saattavat kokemattomalta bongarilta sekoittua toisiinsa, mutta kumpusivat ne minkä kurkun syövereistä hyvänsä, takana on vinha kevään tunne, vaikka välttämättä ei varsinaisista soidinmenoista olisikaan kysymys. 

Näillä nurkilla eivät luonnontilaiset purot solise tai kosket pauhaa, mutta porttikongien syvyydessä muodostuu tuon tuostakin sangen voimakkaitakin, vapaina tyrskyäviä ja sävyltään kellertäviä virtauksia jotka kelien lämmetessä leviävät hallitsemattomasti jalkakäytäville ja työntävät nitraattivaikutteista tuoksuaan syvälle sierainten syövereihin. Vahva kevään löyhkä löytyy myös tulkuista itsestään, nyt kun perperit ovat sulaneet talven mittaisesta kohmeestaan ja parvi pääsee levittäytymään katukuvaan ajan henkeä osuvasti kuvastavalla 24/7-periaatteella.

Kun Nurmijärvellä maa sulaa, päästään sielläkin itse asiaan. Luonnollisesti kukkimisten alkaessa tuoksutkin monimuotoistuvat, mutta jo tässä vaiheessa, viimeisten lumilaikkujen kadotessa, aito ja alkuperäinen savimaan tuoksu on ainakin kaupunkilaisen katupölyn keskellä keväänsä aiemmin viettäneille keuhkoille kuin tuulahdus suoraan paratiisista. Jos jokin asia niin se kertoo, että talvi on voitettu ja ollaan siirtymässä suorinta tietä kasvun kaudelle. Ja annas odottaa sitä hetkeä kun tuohon maahan pääsee oikein toden teolla sormensa iskemään. Siinä tuntee sitä alkuvoimaista vapautta joka varmaan uudisraivaajillakin on vuosisatoja sitten ollut, tai vaikkapa sitten seitsemällä veljeksellä heidän ryhtyessään Jukolan maita pelloiksi kyntämään.

Kevättä kohti ollaan joka tapauksessa menossa, kukin tyylillään. Kun olen useita keväitä niin kaupungin ytimessä kuin maaseudun rauhassakin päässyt kokemaan, itsestäni kuitenkin tuntuu hyvin vahvasti siltä, että paluuta vanhaan malliin tuskin taitaa olla.

Asiat asioina.

7-vuotias tyttäreni kysyi minulta taannoin mieliruokaani, juuri sillä intensiteetillä ja absoluuttisen tiedon välttämättömyydellä kuin vain tuonikäinen osaa. Asiaan piti perehtyä tosissaan. Nyt ei haettu parasta yksittäistä elämystä tai hetken hurmaa makuhermoille, nyt oli tosi kyseessä. Piti löytää ruoka jota ilman ei voisi elää, jota kernaasti napsisi lopun ikänsä jos mitään muuta apetta ei tarjolle koskaan enää tulisi. Nyt oli sisällöllä merkitystä.

Pähkin asiaa juuri niin syvällisesti kuin pystyin ja vastasin: lasagne. Ruokalaji, joka konkreettisesti kuvastaa suhtautumistani perusasioihin. Toki nautin mielelläni kampasimpukoita, kateenkorvaa, viiriäisenmunia tai vaikka sitten sammakonreisiä – en ole nirso ja herkuttelun päälle ymmärrän kun Top Chefiäkin katson. Mutta kun elämänfilosofinen ajattelutapa on lihapulla- ja perunamuusilähtöistä niin valinta oli sitä myöten selvä. Herkuttelulla on sijansa, mutta nälkä ei saa jäädä – tätä periaatetta olen esimerkiksi lounasaikaan toteuttanut jopa sellaisella antaumuksella, että kollegat ovat pohtineet kuinka paljon helpommin asiat olisivatkaan jos minulla olisi vetskari vatsassa. Ei tarvitsisi turhaan käyttää aikaa ja resursseja maisteluun tai pureskeluun.

Nurmijärvellä löytää hienosti iloa asioista, jotka tehdään niinsanottuun isoon maailmaan verrattuna ihasteltavan suoraviivaisesti ja turhia koreiluja välttäen. Kuluneella viikolla hyödynsin kahta hyvää esimerkkiä. Ensinnäkin parturi – Punavuoressa olen useammankin kerran päätynyt tuoliin jossa peilaillaan, nyplätään, rajataan ja taputellaan isolla sydämellä, mutta kivijalasta ulos kävellessä tunne on häiritsevän paljon sellainen että juurikaan mitään ei saatu kuontalolle tehtyä. Klaukkalan Päämiehessä kun istahtaa tuoliin, niin kysytään pari ohjetta ja sen jälkeen sakset viuhuvat. Aikaa menee alle puolet, lopputuloksena on kasa lattialla ja suorastaan koulupoikatasolle yltävä nuorentuminen. Tsekkitukan takaisin kasvattaminen tietysti ottaa oman aikansa, mutta you get the point. Vähän vähemmän porua, paljon enemmän villoja.

Rima ylittyy ehkä vielä kirkkaammin paikallisella urheiluhierojalla. Kuten ainakin rivien välistä on näissä kirjoituksissa ollut varmasti luettavissa, en varsinaisena urheilijana itseäni pidä, mutta istumatyö ja luonnostaan vähän kaareva selkä pitävät huolta siitä, että lihasten rentous yltää tuon tuostakin heinäseipään tasolle. Marylandissa asuessamme innostuin kun näin ilmoituksen urheiluhierojasta, jonka asiakkaina kuulemma ramppaa Washington Capitalsin NHL-pelaajia. Yllätys oli melkoinen kun äijäkäsittelyyn saapuessani tilassa oli lamppujen sijaan muutama kynttillä, luoden juuri sen verran valoa että näki lukea kyltin jossa kiellettiin kaikenlainen pervoilu sen uhalla että heitetään saman tien pellolle ja silti joutuu sessiosta maksamaan. Itse möyhennys keskittyi varvasväleihin, joiden nypläämiseen käytettiin varmaankin puolet koko sessiosta.

Toista on Klaukkalan Hierontapalvelun Jari Salmen hellässä huomassa, jossa armoa ei anneta vaikka tunnin aikana tekisi monta kertaa mieli pyytää. Ihanasti tekee kipeää, ei päämäärättömästi rusikoiden vaan taidolla ja teholla paikat aukoen. Kyllä tietää käyneensä kun hoipertelee rappuset alas, silti alkaa saman tien odottamaan innolla seuraavaa kertaa.

Ylipäätään täällä ei turhiin veivaamisiin käytetä aikaa vaan asiat sanotaan ja tehdään niin kuin ne on. Tai sanotaanko, että aika usein ollaan verrattain hissukseen, mutta kun juttu puheeksi otetaan niin ei sen kanssa kaunistella eikä krumeloida. Vaikka suorasta puheesta ja toiminnasta pitäminen tuo hiuksenhienoja ristiriitaisuuden tunteita asioiden kauniin paketoimisen ja oikealla tavalla tarjoilemisen puolesta puhuvalle mainosmaakarille, täytyy nostaa hattua. Loppupeleissähän sisältö kuitenkin ratkaisee, ja ytimen on oltava riittävän hyvä lunastaakseen ylväätkin lupaukset. Olipa paketti kuinka korea tahansa, on sen aina osattava kertoa ihan sitä samaa tarinaa mikä sisältäkin löytyy. Niin, että tarinalla on vastaanottajalle oikeasti merkitystä. Truth well told, kuten taannoinen mainosmoguli on sanonut – ei niin että puhutaan NHL:stä ja tarjotaan tuoksukynttilöitä.

Asfaltti kutsuu.

Tänä vuonna lumet lähtivät jopa viime talvea aikaisemmin; vaikka ihan viimeisimmät pikkutiet kotipihalle ovat vielä hivenen sohjoisia ja aamuvarhaisella pitää joissain kohdissa varoa askeleitaan, voidaan Nurmijärven lenkkeilykausi julistaa virallisesti avatuksi. Siinäpä syy luoda katsausta kotikuntaan taas vähän keväisemmästä perspektiivistä.

Vaikka juosta jolkuttelua voidaan tätä nykyä pitää pääsääntöisenä kuntoilumuotonani, en silti koskaan ole ollut niin spartalainen että lumisilla teillä lipsuttelisin. Ensinnäkin alituinen sutiminen veisi hermot jo ensimmäisessä nousussa, toisaalta tässä iässä, jos muutenkaan, lippojen vetäminen ja käden katkaiseminen talvisen tyhjennysharjoituksen nimissä ei ole mielestäni mistään näkökulmasta sen riskin väärti. Tämähän ei tietenkään poissulje umpihangessa pellolla puskemista – urheilulaji, jonka tiimoilta olen tiettävästi jo jonkintasoisen kylähullun maineen onnistunut meidän nurkilla hommaamaan. Siinä ei jalka lipeä ja harjoituksen teho on tapissa, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Tosin tehojen realisoituminen edellyttäisi lumen kertymän olevan siinä about puolisäären alapuolella. Pari viime talvea on mennyt vähemmillä peltotreeneillä, sillä polvia myöten hankeen vajottua on ihan turha yrittää repiä mihinkään suuntaan, se treeni menee tarpomiseksi ja hyytyy saman tien omaan mahdottomuuteensa.

Helsingissä kun asuin niin juoksulenkit eivät olleet ihan ykkösenä urheilu- tai edes harrastuskategoriassa. Satunnaisia saunalenkkejä kiskoimme Töölönlahden ympäri – sinällään tietysti pittoreskissa mutta loppujen lopuksi aika äkkiä itseään toistavassa ympäristössä. Vuosaaressa oli enemmän metsänomaista ympäristöä eikä niin paljoa liikennevaloja jumittamassa, mutta oikea ote uupui sielläkin. Washingtonin liepeillä juostiin niinikään pikkulampea ympäri, joten voidaan sanoa että ennen Nurmijärveä lenkkipolkuni ovat olleet enemmän tai vähemmän melkoista tahkon kiertämistä.

Vaan toista on täälläpäin. Komeaa kulttuurimaisemaa lähtee heti kotiovelta, eikä ole huolta sen enempää reittien monipuolisuudesta kuin kesken loppumisestakaan. Kevään herääminen henkiin konkretisoituu, ja vaikka juoksu ei tauon jälkeen ihan täydessä tikissä olisikaan niin mieli lentää korkealla ja kovaa. Sitä paitsi juoksureitit ympäri kotikuntaa, tai ainakin nyt lähinaapurustoa, auttavat näkemään positiivisia asioita yhä uudelleen, tutusta mutta pieneltä talvitauolta palaavasta näkövinkkelistä.

Esimerkiksi Hongisojantie, tuo viiden kilometrin kiemurteleva kinttupolku. Talvella ajaessa siellä saa varoa niin pimeässä kaahaajia kuin mutkissa liukasteluakin mutta annas olla kun kevät tulee ja slicksit laitetaan jalkaan. Silkkaa nautintoa, vaikka jompaan kumpaan suuntaan aina hervoton vastatuuli iskeekin. Suosikki-sightseeing on kuitenkin Lepsämän läpi juoksu, Selin risteykseen ja aina Yli-Lepsämäntietä pitkin Perttulan kautta kotiin. Kun joenvartta pitkin hipsuttelee keväisen aamuauringon pikkuhiljaa noustessa metsän takaa ja talvisen tauon jälkeen näkee vanhat tutut mutkat ja mäet, ei voi muuta kun miettiä itsekseen että on sitä yhden kerran elämässään osannut tehdä oikean päätöksen kun tänne on tiensä suunnannut.

Kesällä tietysti tulee kuuma ja kärpäset, ja kun kosteusprosentti nousee tappiin ja henkeä ahdistaa, tulee lähtöpisteeseen ennemmin tai myöhemmin palaavaa höynäämistä tietysti ajateltua siltä toiseltakin kannalta. Mutta näinhän elämän kiertokulku menee, syksyllä taas ahdistaa kun aamulenkin aikaan alkaa taas olemaan hämärää ja liukasta. Mutta se on sen ajan murhe, nyt on kevät, mieli korkealla ja padot auki. Käytetään hetki ja lähdetään lenkille.

Keskipäivän valopilkut.

Ottaa jo valmiiksi aivoon. Tapaan tänään opiskelukaverini helsinkiläisessä oluthuoneessa. Luvassa on infernaalisen työviikon jälkeen hyvin ansaittuja huurteisia ja kaukaiselle 80-luvulle yltäviä muisteluja nuorten opiskelijapoikien tempauksista. Vaikka vähiin jääneiden yöunien vuoksi en lupaa mitään, saattaa mennä tavanomaista myöhempään.

Vaikka tätä nykyä tahti on murto-osa siitä mitä ennen, joudun väistämättä aina silloin tällöin... öngh... piipahtamaan helsinkiläisissä ravitsemusliikkeissä vaihtelevanpituisten kaavojen mukaan. Nurmijärveläisyys on tuonut jopa yllättävän monimuotoisen lisäelementin klassiseen keskusta- tai Kallioasumiseen verrattuna. Puhun tietysti hivenen pidentyneestä kotimatkasta ja siitä, kuinka se tehdään. Kun entiseen maailman aikaan jaksoi kävellä kotiin – joka muutenkin sijaitsi kymmeniä kilometrejä lähempänä – vähän pitkäksikin venähtäneen istunnon päälle, on monta syytä, niin sisäistä kuin ulkoistakin, siihen miksi moinen ei enää tule kysymykseenkään.

Mikä johdattaa takaisin siihen, mistä tämä kirjoitus alkaa, eli aivoon ottamiseen. Kysymyshän ei tietystikään ole hyvästä seurasta, hyvästä oluesta tai hervottomista tarinoista. Se, mikä tässä jo valmiiksi hivenen pännii on väistämätön visioni siitä kun päätän napata viimeisen bussin Klaukkalaan. Siitähän sujahtaa alta aikayksikön taksilla lepäämään. Taksejahan on heti siinä linja-autoasemalla. Paitsi kun ei kuitenkaan ole.

Asia ei liene epätavallista muillakaan paikkakunnilla, mutta Nurmijärvellä ainakin tuntuu taksilupien myöntäminen olevan ikuinen nyrpistelyn aihe. Liikaa myönnetään, kun nykyisillekään ei kyyditettäviä riitä. Riippuu tietysti miltä kulmalta ja mihin kellonaikaan asiaa katsoo. Kun sangen usein ajan arkisin keskellä päivää taksiaseman ohi, kiesiä on pitkin pihaa niin että ihmetyttää. Aika harvakseltaan vaan lähtevät liikkeelle. Mutta annas olla kun viimeinen bussi kurvaa keskiyöllä Klaukkalaan, täynnä väsyneitä ja jos ei nyt rahakkaita niin ainakin sillä hetkellä hyvinkin maksuvalmiita asiakkaita. Jos yksi kumijalka sattuu pihalla näkymään, bussin ovien auettua alkaa juoksukilpailu siitä, kuka ensiksi ehtii. Joskus saattaa äityä jopa painin puolelle, tai ainakin sanallisen säilänlyönnin.

Siinäpä kisa, jossa hopea- ja pronssimitaleita saa odottaa. Kylmissään. Väsyneenä. Nälkäisenä. Ja kauan. Suurin todennäköisyys tulla pelastetuksi on se, jos joku hyväuskoinen Vantaan taksi on juuri kuskannut seurueen Tulisuudelmasta Lepsämään. Silloinkin pitäisi tietysti väijyä Klaukkalantien varressa eikä tolpalla. Ja siitähän taas joltain riemu repeäisi.

Jos kerran koetaan että asiakkaita on liian vähän per myönnetty taksilupa, eikö olisi fiksua virittää pyydykset sinne ja silloin missä ilmeisimmin tärppäisi? Maakuntien lentoasemallahan tämä on viety tappiin. Katsokaapa Kuopion tai erityisesti Oulun aseman taksijonoja kun kone sinne laskeutuu. Keltaista laikkaa riittää kulman taakse, ei muuta kun kyytiin. Ei siellä kukaan päivystä silloin kun matkustajia ei ole tulossa. Mitä erilaista siinä on verrattuna Klaukkalan busseihin? Ilmainen vinkki: illan viimeiset tulevat puoleen yöhön asti suurin piirtein tunnin välein, koko lailla tasatunnein.

Taitaapahan tänään olla viisainta välttää viimeinen bussi ja suosiolla napata Helsingin taksi. Saapahan sikäläinen kuski kruunun perjantai-illalleen kun pääsee ihan oikealla maaseudulla käymään. Mutta jos tämä suunnitelma menee pieleen ja löydän itseni viimeisestä bussista, tai sitä edellisestä, lupaan lauantaiaamuna raportoida tätä kirjoitusta kommentoimalla, kuinka sujui taksiyhteyden kanssa. Eihän sitä nimittäin koskaan tiedä. Eihän?

Kissojen päiviä.

Lienen jossakin kirjoituksessa aihetta pikaisesti jo sivunnut, mutta käydään se nyt vähän filosofisemmin läpi: yksi Nurmijärvi-ilmiön olennaisimmista ilmenemismuodosta lienee lemmikkieläin. Sellainenhan kuuluu kuvioon kun haetaan lisää tilaa ja liikkumavapautta. Sivullisten ja vähän asianosaistenkin kommenttien perusteella joku saksanpaimenkoira-tyyppinen ratkaisu lienee kirjaimellisin ilmiö-lemmikki, mutta joustoa sallitaan. Kirjaimellisen kokonaisuudenhan täydentää kartano-Volvo koiraverkkoineen, mutta siihenkin on joillakin vielä matkaa. Rikkansa on mainosmieskin kuitenkin rokkaansa heittänyt myös lemmikkiosastolla kehittäessään itseään täysveriseksi nurmijärveläiseksi.

Pikkupoikana Äänekoskella pidin koirista yli kaiken. Ihan en muista riittikö rohkeus moisen kinuamiseen synttäri-, nimipäivä- tai joululahjaksi, tai vaikka näppärästi ehdottamaan koko vuoden merkkipäivien kuittaamista yhdellä haukulla. Se leikki loppui kuitenkin lyhyeen kun eräs pystykorva palkitsi kiintymykseni koulun pihalla nappaamalla käteni suuhunsa. Ei siis mitään pintaraapaisua vaan hampaat ranteeseen ikäänkuin vertikaalisesti, sormet sisäpuolelle. Ihan täysin ei paltiarallaa 35 vuotta ole riittänyt, kun tarkasti katsoo niin sekä fyysiset että henkiset arvet vielä löytyvät. Edelleenkin kun näen vieraan koiran jolla on kokonsa puolesta kädenmentävä suu, ensimmäinen ajatukseni on että mahtaakohan purra.

Sitä kautta lemmikkiasiat unohtuivat sujuvasti, eikä mainosmiehen elämä Helsingissä hirveästi ruokkinut ajatusta omasta chihuahuasta. Kunnes eräänä iltana, tulevan rouvani kanssa kantrimusiikkia soittavasta ravitsemusliikkeestä palatessamme, Teollisuuskadun jalkakäytävän pusikosta, siinä Osuuspankkikeskuksen vieressä, kuului nau’untaa.

Samana syksynä olimme ryhtyneet miettimään kauemmas muuttoa, tosin vielä epätäsmällisellä tasolla, eikä Nurmijärvi-ilmiö tietenkään tuolloin ollut ilmiönä edes olemassa. Mutta kun löytöeläinklinikalta ei kukaan kysellyt vaikka ilmoituksiakin jätimme, ja kissaparkaa uhattiin jo napilla otsaan, saimme ensimmäinen lemmikkimme. Tai teknisestihän emme vielä asuneet yhdessä, joten pystyin ikäänkuin kasvoni säilyttämään, samalla kun kuitenkin ajatuksesta salaa pidin. Vaimo on kasvanut elikoiden keskellä joten tämä oli hänelle luontevaa paluuta elämisen normaalimoodiin. Itselleni taas yksi ensimmäisistä, hyvin epävarmoista mutta silti oikealta tuntuvista askelista Nurmijärvi-ilmiön lavealla polulla.

Killillä oli sydänvika mutta silti se kesti kanssamme 10 vuotta, Amerikan-reissut se lensi rohkeasti ja oli maailman helpoin lemmikki joka ei koskaan vaatinut mitään. Eräänä kesäiltana sitten näin sen lempipaikallaan, nykyisen kotimme kuistilla jossa se tykkäsi katsella lintuja pitkät tovit. Ilta päättyi kuopan kaivamiseen porakaivon kupeeseen, mutta selväksi oli tullut, että omalla tavallaan tällainen elämä tulisi jatkumaan. Tässäkin suhteessa.

Nyt meillä on sitten kaksossiskokset Kisi ja Heli, jotka ovat vähän erityyppisiä mutta omalla tavallaan ihan vastustamattomia. Välillä herättävät keskellä yötä, välillä kaatavat maljakoita mutta tarkoittavat varmasti pelkkää hyvää. Kyllä Nurmijärvi-ilmiöön kissatkin sopivat ihan hyvin, ja tarvitaanhan niitä heinäpellon kupeessa pitämään hiiriä loitompana. Vaikka kokemus on osoittanut, että tämä kaksikko lähinnä ottaa siimahännät leikkikaverikseen ja enintään väsyttää kuoliaaksi. Ja vaikka koirakeskustelut aina silloin tällöin pintaan nousevat, ainakin toistaiseksi olen pystynyt ne luodit väistämään. Järkisyyt alituisine vessarutiineineen ovat olleet se pelote, joka toimii. Sillä mennään, kunnes tehot katoavat tai parempi keksitään.

Saattaa olla, että tämän taistelun tulen jossain kohtaa häviämään. Itse asiassa jopa hieman luulen niin. Kun tyttö kasvaa ja saa ääneensä yhtään samaa painoa kuin äitinsä, taidan olla tosi heikoilla. Mutta sehän ei tarkoita sitä, että minun olisi pakko antaa periksi yhtään hetkeä ennen kuin minun on pakko. Eihän, kissat? Kissat?

Hyötyä liikunnasta.

Sattuipa tänään palaveriajat ja -sijainnit sen verran suotuisasti että pääsin aloittamaan aamun kuin vaivihkaa Rajamäen uimahallissa. Tällä kertaa en tosin vääntänyt rautaa kuntosalilla tai suorittanut altaassa ns. klassisia uimaliikkeitä, vaan lajiksi vaikoitui ihan rehellinen vesijuoksu. Sanotaan mitä sanotaan, mutta siinä on laji joka rassaa kovempaakin äijää. Kukin tietysti menee tyylillään, mutta kun meikäläistä 20 vuotta vanhemmat tädit painavat ohitse, tulee altaassa mietttyjä syntyjä syviä yhdeltä jos toiseltakin kantilta.

Ensin tietysti puhdas punavuorelainen näkövinkkeli: ”Miksi ihmeessä vesijuoksu, tuo sauvakävelyn jälkeen kenties universumin toiseksi junttimaisin laji, ainakin nyt kun saappaanheittokausi vielä odottelee lumien sulamista? Missä on pilates tai hot jooga, tai vähimmillään nyt kuntonyrkkeily tai spinning? Ja toivottavasti herra tajusi olla mainitsematta altaassa olevansa mainosalalla töissä, johan meiltä menisi katu-uskottavuus. Ei some-aikana kauaa kestä kun tuollaiset tarinat ehtivät Tehtaankadulle, edes Rajamäeltä asti.”

Toisenlaisen näkökulman, tosin koko lailla samansuuntaisilla arvolatauksilla, saa kun miettii asiaa nuorekkaan ulkokuoren kannalta: ”Nyt ei kuule pidä antaa metamorfoosille periksi ja ähertää altaassa samassa jonossa eläkeläismummojen kanssa! Tuosta on kuule lyhyt matka siihen kun alat pitämään lumitöitäkin liikuntana. Se päivä jolloin hyötyliikunta alkaa saada todellisen merkityksen mielessä ja kehossa on päivä, jolloin ensimmäinen jalka heilahtaa arkun sisäpuolelle. Nyt äijä ylös sieltä altaasta, ja vetäsemään joku 20 kilsaa asfaltilla, tai ainakin meet tonne salin puolelle ja vedät leukoja kunnes muutut siniseksi!”

Noista mielipiteiden sekametelisopasta pyrin altaassa konsensusta muodostamaan, mutta turhaan. Hyvä kysymys on kuitenkin se, onko vesijuoksu jotain nurmijärveläisyyteen kuuluvaa, vai onko tässä tapauksessa nurmijärveläisyys vain fasaadi väistämättömälle keski-iän etenemiselle? Ja jos näin on, niin onko seuraava askel tosiaan se, että laitan sauvat käteen ilman että laitan suksia jalkaan, ja suuntaan Tornimäen rinteisiin heti kun leskenlehdet alkavat näyttämään naamaansa? Tuota kehitystä tukee sekin että tänä vuonna tuntui lumitöissäkin ihan siltä, että tämähän käy kuntoilusta. Ja kun tarkemmin ajattelee, viime talvena ajoittain tuntui ihan samalta. Tosin silloin painettiin jo kolmatta tuntia, mutta kuitenkin.

Normaaliin tyyliini kuuluu se, että urheilu erikseen ja paikasta toiseen siirtyminen erikseen. Siksi käytän mielelläni esimerkiksi hissiä enkä portaita – onhan esimerkiksi suomalainen insinööriteknologia uhrannut ziljoonia hissien kehittämiseen. Ja hyvää työtä ovat tehneetkin. Jos ei muuta niin kansallisen kilpailukyvyn nimissä hissejä on käytettävä! Vedetään vaikka rapsakka aamulenkki ensin niin sitten voi päivän mittaan painaa nappia hyvällä omatunnolla. Täh?

Nurmijärveläistä perspektiiviä tarvitaan näkemään myös ns. hyötyliikunta kannatettavana ja hyväksyttävänä lajina. Ja tosihan on, että jos homma toimii ja treeni rassaa niin onko sillä sitten väliä, onko hyvä fiilis hankittu hot joogalla tai vesijuoksulla? Eikä se sitä tarkoita, etteikö näilläkin leveysasteilla myös ns. urbaanimmat trendilajit olisi hyvässä iskussa. Kuten monella muullakin elämänalueella, Nurmijärvellä vaan on enemmän mahdollisuuksia nauttia täysin siemauksin mitä erilaisimmista ja monipuolisimmista lajeista. Vaikka ihan niitä perinteisiä lumitöitä myöten. Siksi ei ole mitään syytä, miksi ei tällainen (keski-ikäinen) mainosmieskin sitä voisi tehdä.

Sitäpaitsi maratonaikani ovat viime vuosina olleet parempia kuin ikinä. Olen varma, että jahka kesäkuun toinen päivä tulee, tämänaamuinen vesijuoksusessioni kantaa hedelmää viimeistään kun toista kertaa noustaan Västerbrota pitkin. Kuka sitä on kertaakaan itse koittanut, tietää tasan tarkkaan mistä puhun.

Vuosaari-ilmiö.

Tätä nykyä matkustan metrolla keskimäärin varmaan kahtena päivänä viikossa. Entiseen maailman aikaan, niin Kurvin-vuosinani ja erityisesti Helsingin itäisimmässä kaupunginosassa asuessani tuubiin nousu oli vähintäänkin päivittäistä rutiinia. Tuntumaa on kuitenkin pidetty yllä sen verran että pystyy aina tarvittaessa ottamaan riittävän pintamörnötyksen naamalleen jos kokee joukkoon sulautumisen tarvetta.

Säännöllisen ylläpidon kautta homma on toiminut kutakuinkin autopilotilla kaikki nämä vuodet, mutta jostain alitajunnallisesta syystä tänään suhtauduin oranssilla penkillä istuskeluun jotenkin tarkemmin. Mielessä häivähti ajatus nuoruuteni, tai sanoisinko orastavan keski-ikäisyyteni Vuosaaresta, jossa loppupeleissä kuitenkin viihdyin hyvin. Hämeentieltä muuttaneelle se edusti aikansa tilaa, raitista ilmaa, mutkatonta meininkiä ja ovelta avautuvia lenkkipolkuja. Ennen kuin tiesin paremmasta.

Joka tapauksessa pidin itseäni vuosaarelaisena ja aidosti samaistuin heihin, jopa itähelsinkiläisille tyypillistä rustiikkia ylpeyttä asuinlähiöstäni tuntien. Mutta tänään, metrossa ympärilleni pällistellessä, tunne oli aivan toinen. Kuin olisin ollut planetaariossa, katsellen näkymättömien ikkunoiden läpi noita vieraan oloisia otuksia. Hiljaisina ja antautuneina he tekivät matkaansa, kuka minnekin. Ja kaikilla näytti olevan niin hemmetin paha olla.

Ei minun Vuosaari-ajastani ole kuin 14 vuotta, mutta silloin se ainakin tuntui aivan eri maailmalta. Leppoisalta, aurinkoiselta ja hyvinvoivalta. Varsinaisesti olen käynyt siellä muuton jälkeen varmaan pari kertaa, joten metrokansan ohella vertailukohtaa ei kauheasti ole. Mutta on myös Vuosaari-elokuva, jota en ole nähnyt mutta sen sijaan kuullut tarpeeksi siihen, että pahaa tekee. Lähiö sortuu omaan suuruudenhulluuteensa, ja jokaisella on tulotasosta, sosiaalisesta stautuksesta tai alkuperämaasta huolimatta elämä useammalla tavalla pielessä. 14 vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika, mutta silti siinä ehtii kokonainen lähiö kääntymään varjoisalle puolelle. Jos tuon olisin tajunnut sinä aurinkoisena maanantaiaamupäivänä kun ajoin muuttokuormaa kehä ykköstä kohti Klaukkalaa, olisin huokaissut helpotuksesta ja painanut kaasupoljinta vielä muutaman piirun syvemmälle. Mieltä rassaa, kun itselle kuitenkin muistorikas seutu on joutunut kokemaan noin kohtuuttoman arvonalennuksen.

Sanovat, että Vuosaaren loppu alkoi kun rakentaminen kiihtyi ja metroasema tuli. Liian paljon tapahtui liian lyhyessä ajassa. Nyt näyttää Klaukkalan näköpiirissä olevan Viirinlaakson muuttaminen melkoiseksi metropoliksi liikenneterminaaleineen, jättimarketteineen ja 15-kerroksisine taloineen. Älkää käsittäkö väärin. Kehityksen suunta on mielestäni sekä kannatettava että välttämätön. Vain palveluja kehittämällä pystyy niin lähiö kuin kuntakin edistämään asukkaittensa hyvinvointia ja omaa vetovoimaisuuttaan. Kokemuksesta pystyn kuitenkin sanomaan, että jos joillakin, niin juuri näillä asioilla on kaksi puolta. On se aurinko ja vetovoimaisuus. Ja sitten on se synkempi.

Sen enempää Klaukkala kuin Nurmijärvikään ei selviydy ilman jatkuvaa suunnittelua, kehittymistä ja rakentamista. Tarvitsemme kaikki nuo edellämainitut kilkkeet, tarvitsemme ohitustien ja jossain kohtaa hämärää tulevaisuutta sen rautatieasemankin. Mutta sanonpahan vaan, että jos joku tämän kirjoituksen lukeneista tai muuten tuntemistani ihmisistä omalla toiminnallaan - oli se sitten poliittista päätöksentekoa tai päivittäistä arkielämän ajattelemattomuutta - yhtään tippaa myötävaikuttaa siihen, että viidentoista vuoden päästä joudumme toteamaan uuden Vuosaaren syntyneen, lupaan omin käsin leipoa lättyyn. Yhden tuollaisen kohtalon olen jo joutunut näkemään, ja sen aikaansaamia roiskeita putsailen edelleen satunnaisilla metromatkoillani. 

Kehittyvän kunnan onnistuminen on meistä itsestämme kiinni. Hoidetaan homma kunnialla eikä edes ajatella sitä mahdollisuutta, että pieleen menneen kehitystyön takia itse kukin joutuisimme muuttokuormia lastaamaan ja hakemaan arjen luksusta jostain vielä löytämättömästä paikasta.

Auto tekee (mainos)miehen.

Yksi ihmisen sielun peilejä on auto. Se, ajaako tyyppi pikkiriikkisellä Micralla, isoimmalla kartano-Volvolla, kulahtaneella Ladalla tai uutuudenkarhealla Hummerilla kertoo huomattavan paljon niin tulotasosta ja yleisestä elämänasenteesta kuin esimerkiksi koulutuksesta... tai asuinpaikasta. Halusipa sitä tai ei, tietyt autot yhdistetään spontaanisti niin Punavuoreen, Kontulaan kuin Nurmijärveenkin. Todellisuusprosentista ei ole virhemarginaalin alittavaa näyttöä, mutta näin poikkitieteellisessä blogikirjoituksessa pystyy siitä huolimatta vetämään kohtuuaukottoman yhteyden postinumeron ja automallin välille.

Oman rassini leasingsopimus umpeutuu kesällä ja pommitus uuden tilaamisesta on voimistunut siihen pisteeseen, että huomenna joutuu jo ensimmäiset koeajot vetäisemään. Sen verran insinöörisuvun latentit geenit pyrkivät näissä yhteyksissä pintaan, että lähtökohtaisesti valinta on varsin pitkälle tehty, lukuunottamatta väriä jonka suhteen olen varautunut kompromisseihin – avioliitossahan on opittava valitsemaan sellaiset taistelut joissa katsoo voitonmahdollisuuksien olevan keskimääräistä paremmat. 

Lähtökohtaisestihan auto on joka tapauksessa asia joka ostetaan tunteella ja perustellaan järjellä. Sen vuoksi tunteille pitää antaa hetkeksi valta ja mahdollisuus määritellä suuntaviivat, joihin se rationaalinen päätös pohjautuu. Auto on osa identiteettiä, sen vuoksi sen on myös henkisesti sulauduttava omistajansa elinympäristöön.

Ja näkeehän sen; Etelä-Helsingissä kun liikkuu niin jos nyt PT Cruiserit, nuo mainosmiesten vuosituhannen vaihteen pakkomielteet (tunnustan, on sellainen minullakin ollut) ovat vähenemään päin niin samanlainen erottautumisen linja vallitsee edelleen. Unohtaa ei tietenkään sovi Audeja eikä Bemareita. Omalla tavallaan huippuveto on mielestäni kuitenkin viime viikolla Ratakadulla bongattu Hummer, jonka rekisterinumero oli CO-2. Tämä tarina on tosi. Vaikka kyseinen auto ei varsinainen ihannekiesini ole, soimaan itseäni siitä että en viitsinyt nähdä sitä puolen minuutin vaivaa että olisin aiheesta kuvan ottanut.

Muutto Nurmijärvelle toi välittömästi mukanaan myös kommentit siitä, mihin suuntaan autovalintani jatkossa tulisivat nytkähtämään. Farmariauto koiraverkolla oli normiveikkaus, ja oikeastaan jokainen arviointi piti sisällään latistumisen, lässähtämisen ja/tai keskiluokkaistumisen sävyjä. Ikäänkuin Nurmijärvi merkitsisi samaa kuin Lucy Jordanin herääminen unestaan; lopullisesti kuihtuneita haaveita ja väistämätöntä toteamusta siitä, että elämisestä alkaa kaikki ote lipeämään. Filosofisella tasollahan tuo on täyttä potaskaa. Siitä, että moista hypoteettista tunnetilaa täydellisimmin ilmentävä auto on farmari, en osaakaan olla täysin eri mieltä.

Itse olen pääsäntöisesti onnistunut liikkumaan autoasioissakin järkilinjoilla, mutta joskus ovat tunteet ottaneet niskalenkkiä. Amerikan-vuosien jälkeen, kolme Chrysler Neonia kokeneempana, päädyin hommaamaan edellämainitun PT Cruiserin. Mainosmiehenä on edelleen pakko ihailla sitä, että markkinoille tuodaan auto joka selkeästi näyttää sen tosiasian että auto ei ole pelkästään järkivalinta. Poppaloora osoittautui maineensa arvoiseksi; hauskannäköinen, ilmeikäs, kömpelö ja erityisen epäkätevä Valkjärven hiekkateillä rospuuton aikaan. Mutta en kadu. Se oli asia, joka piti saada systeemistä pois.

Omalla tavallaan PT Cruiser myös siirsi minut lopullisesti punavuorelaisesta lifestylestä Nurmijärvelle – siihen todelliseen sielunmaisemaani. Nyt kun maalla asutaan ja kantrimusiikkia kuunnellaan, tokihan luonnollinen valinta olisi jokin messevä pick-up. Hevosvoimia vaikka ja kuinka, eikä jäisi kiinni loskaan eikä mutaan. Diesel hyristäisi nohevasti, vaikka hintakehitys hirvittääkin. Saattaisi kuitenkin olla vaikea taskuparkkeerattava Etelä-Helsingissä. Jonkinmoisessa välimaastossa taidetaan seuraavakin leasingkausi mennä, mutta haave isosta Fordista pihamaalla on ottanut poppalooran paikan mielessä. Sinälläänhän ei ole väliä sillä, toteutuuko se koskaan. Pääasiahan kuitenkin on se, että haave ylipäätään on olemassa.

Uusille urille.

Meillä mainosalalla menestys perustuu, tai ainakin näin haluamme uskoa, jatkuvaan innovatiivisuuteen ja uusien ulottuvuuksien löytämiseen vanhoistakin asioista. Uudistu tai kuole, sanoi joku viisaampi aikoinaan ja totta tai ei, selväähän on se että paikalleen ei pidä jäädä. Tärkeintä on liike, ja eteenpäin on puskettava kuin mummo lumessa. Tampattujen polkujen varsilta löytää harvoin mitään sellaista, mitä joku muu ei jo olisi nähnyt.

Siitä löytyikin useampi aasinsilta nurmijärveläisen arkielämän konkretiaan. Oli nimittäin hiihtolomaviikko viime viikolla, ja satoipahan paljon lunta. Tässä kohtaa ihan turha sortua alituiseen itkuvirteen siitä, millainen pihanpuhdistusurakka odotti kotiinpalaajia viikonloppuna, mutta kun koulut maanantaina alkoivat, piti sitä ennen selvittää toinenkin haaste. Meillä maallahan kun lapset tarpovat kouluun pellon poikki, niin sattui reitti olemaan kohtuuhyvin ummessa. Kai sisukkaat alakoululaiset nyt muutaman sata metriä kestäisivät vyötäisiä myöten hangessakin rämpiä koulutuksen perässä, mutta ajattelimme silti naapurin herran kanssa tehdä poluntamppausmatkan pellon yli.

Jos nyt olen brändimaailmassa uusia uria aukoessani oppinut yhtä ja toista, niin Nurmijärvi-ilmiö osasi kyllä näinkin konkreettisessa väylänavaamisprojektissa näyttää voimaansa useammaltakin kantilta. Ensinnäkin hämmästelin sitä tosiasiaa, että puolentoista tunnin poljento läpi tiettömän tien jätti ihan hyvän fiiliksen. Nythän siis puhutaan lähtökohtaisesti nirppanokkaisesta mainosmiehestä, joka varmaan tilaisuuden tullen olisi käyttänyt tuon ajan (joka vastaa sattumoisin jalkapallo-ottelun nettokestoa, plus tuomarin määräämä lisäaika) muutenkin, tai ainakin vähempää ruumiillista ponnistusta tai konkreettista lopputulosta tuottaen. Itse prosessi, vaikka ei maailman helpoin ollutkaan, sujui kuin hammaslääkärissä käynti parhaimmillaan. Ei sattunut, sujui vaikeuksitta ja lopussa oli mukava fiilis että tuli tehtyä. Viimeisimpään jälkikaneettina vielä huomio, että en tehnyt sitä edes itselleni. Voiko olla totta, että monen muun hyvän asian ohella Nurmijärvi on onnistunut vähentämään yhtä mainosalan pahimmista vitsauksista ja (myönnetään, myönnetään) myös henkilökohtaista perisyntiäni, omaan napaan tuijottamista? 

Toinen pointti, vähän edelliseen liittyen, on se että ryhdyin oikeasti miettimään tuota mitä blogin alussa jo mainitsin. Että lapset tosiaan ovat tarponeet tuon matkan, pellon poikki, elokuusta asti, ilman että sitä kertaakaan on tampattu, kuivatettu tai tasoiteltu. Mietin toisenkin sekunnin ja tajusin, että en ole kotona kertaakaan kuullut ensimmäistäkään kommenttia tai valitusta siitä että jotenkin olisi ottanut koville. Tai että ei olisi huvittanut. Ei ollut naapurikaan. Voi jumaschleisson, lapsuuteni Äänekoskella minua sapetti ehkä eniten maailmassa se että asuimme 600 metrin päässä koulusta ja jouduin kävelemään koulumatkat kun pyörän käyttörajaksi oli määritelty kilometri. Siis kävelemään asfalttijalkakäytävää loivaan alamäkeen. Muistaakseni käytin vielä kohtuuison effortin sen miettimiseen, kuinka olisin voinut mitata koulumatkan jotenkin mutkan kautta ja hyvällä omatunnolla ilmoittaa sen kilsan pituiseksi. On sitä lapset joskus olleet herkkähipiäisiä.

Muistan myös sen, kuinka yläasteella kouluumme saapuivat myös maaseutualueiden oppilaat, ne sieltä kyläkouluista, peltojen vierestä. Taajama-asukkaat katsoivat uteliaina ja pelonsekaisin tuntein millaista sakkia koulubussista purkautui. Urbaaneja legendoja heidän rujosta luonteestaan oli kantautunut kaupunkiin. Rankkaa porukkaa kuulemma. Ja kun kauneus tuppaa katsojan silmissä olemaan, siltä he myös näyttivät.

Kun yläasteaika joskus alkaa, toivon että meidänkin kylän oppilaat saavuttavat samaa kunnioitusta rantautuessaan Klaukkalan tai Kirkonkylän suuryksiköihin. Sen he eittämättä ovat ansainneet, jos ei muuta niin läpi lukuvuoden peltojen yli tallustamisensa ansiosta. Ei onnistuisi ihan jokaiselta, minulta varmaan kaikkein vähiten.

Nyt se antaumuksella tamppaamamme polku on muuten viimeisten lumisateiden jäljiltä taas täysin ummessa. En taida tänään sitä kuitenkaan putsata, heitän tyttären mieluummin aamulla autolla, ja eikös loppuviikosta jo alakin kevätkelit? Alkaahan?!?

600 kilsaa kotiin.

Tänä aamuna lähdimme ajamaan Oulun keskustasta nelostietä alaspäin. Hiihtolomaviikko on väistämättä kääntymässä loppupuolelle, ja matka kohti kotia alkoi. Tänään tultiin puoleen väliin ja huomenna lauantaina kiskaistaan toiset 300 kilometriä ja risat. Toivottavasti kelit suosivat ja hermo pitää itse kullakin, nyt kun suksiboksien vyöry kohti etelää on alkanut.

Kokemus on opettanut, että kun juurtumisosastolla on ongelmia, isommalle ja pienemmälle matkalle lähtö ja siellä oleminen tapahtuu koko lailla erilaisissa puitteissa. Ikäänkuin sellaisella matkalla ei olisi varsinaista alkua ja loppua, vaan reissussa oleminen on enemmän vaiheittaista mutta silti yhtäjaksoista lipumista. Tavallaan mennään eteenpäin ja liikutaan välisatamasta toiseen, mutta sitä isoa ja varsinaista kiinnekohtaa, kaiken lähtö- ja päätepistettä ei ole. Kaikki on tietysti suhteellista ja tuonmalliseen elämäntyyliin omalla tavallaan kuuluukin jonkinasteinen ajelehtiminen. Kaikeksi onneksi ihminen on oppivainen eläin, ja mitä enemmän elämä opettaa, sitä enemmän myös ymmärtää sitä että loppujen lopuksi yksi on tässäkin asiassa ylitse muiden. Poissa on hyvä, mutta kotona kuitenkin paras.

Syvällisempiin psykoanalyyseihin en aio ryhtyä mutta uskallan omiin kokemuksiin pohjautuen sanoa, että niin kivaa kun reissaaminen onkin, entistä enemmän saa uusista ympäristöistä irti silloin kun tietää itse ihan tarkalleen, mistä on tullut ja mihin kuuluu. Vaikken nyt varsinaisilla itseni etsimisen matkoilla ole ollut, Suomea ja maailmaa on tullut sen verran kierrettyä että osaa myös peilata matkakokemuksiaan omiin, senhetkisiin elämäntilanteisiin. Kun Nurmijärvelle muuton myötä elämään tuli se iso kiinnekohta (jossa tietenkään naimisiinmeno, talonrakennus ja perheen perustaminen eivät mitenkään vähäistä roolia näytelleet), on matkailusta kadonnut aimo annos ajelehtimista ja levottomuutta. Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä helpompi on myös tunnustaa omat juurensa ja palata niille, kerta toisensa jälkeen. Olen lähtenyt henkselit paukkuen Helsinkiin opiskelemaan, kesäksi Minnesotaan, vuodeksi Marylandiin ja ties kuinka monta kertaa hiihtolomaviikolle Lappiin. Ihan loistavia päätöksiä kaikki. Ei vähiten siksi, että jokainen noista ja muista tässä mainitsemattomista reissuistani on antanut minulle pienen palan lisää omaa oikeaa persoonaani. Alussa ei oikeastaan edes tuntunut siltä että lähti jostain johon kuuluisi ja jonne nyt oikeasti tarvitsisi palata. Nyt tietää tarkalleen missä elämän koti on, ja mistä itsensä löytää kun se niinsanottu arki alkaa. Ja se on kuulkaas hyvä tunne. Vähän niinkuin benji-hyppyyn lähtiessä – nyt on helppo loikata tuntemattomampiinkin paikkoihin kun voi luottaa siihen että takaisin pompataan, käytiin sitten kuinka kaukana tahansa kääntymässä. Tai sitten vaan viettää viikko hiihdellen perheen kanssa. 

Etäisyyden ottaminen kotikonnuilta antaa perspektiiviä – siinäpähän asia johon näissä kirjoituksissa on jo tullut puututtua. Kun katsoo asioita uudessa ympäristössä, uudella tavalla, osaa myös entistä enemmän ja monimuotoisemmin arvostaa sitä oman elämän peruskiveä joka on vuosien aikana tullut muurattua. Voidaankin sanoa, että kun auton nokka kääntyi tänä aamuna kohti etelää, ikäänkuin siellä jossain, reilun 600 kilometrin päässä syttyi valo joka toivotti hyvää matkaa ja tervetuloa kotiin. Ja koko tämän matkan kun nelostietä painetaan alaspäin, siellä se valo omalla tavallaan loistaa. Vähän niinkuin yksittäinen tähti keskellä pimeää taivasta, tukevana perustana jolta on taas hyvä ponnistaa elämän uusiin reissuihin ja seikkailuihin – Nurmijärven kotitalo tarkempana ja luonnollisempana kuin Google Mapsissa konsanaan.

Taitaa siellä odottaa myös kaikkien aikojen lumityöt ja kaksi vihaista kissaa, jotka ovat matkan aikana naapureiden hyvässä hoidossa mutta haluavat silti näyttää hapanta naamaa kun eivät päässeet mukaan. Mutta ne nyt ovat niitä yksittäisiä arjen asioita joiden kanssa kyllä pystytään elämään.

Vasta ja paino.

Tämä on todettu ihan psykologisissa testeissä: minä olen sen sorttinen yksilö joka ei pyri oikeastaan millään elämän osa-alueella löytämään tasapainoa niinsanottuun perisuomalaiseen insinöörityyliin hakeutumalla mahdollisimman lähelle origoa. Minun balanssini perustuu kahteen toisistaan sangen kaukanakin sijaitsevaan ja useimmiten varsin raskaaseen vaakakuppiin. Tai lähemmin sanottuna siihen, että nämä vaakakupit, vaikkakin kaukana toisistaan, ovat keskenään mahdollisimman samanpainoisia. Liekö tämä tulkittavissa myös niin, että heilahdusriski on lähtökohtaisesti ilmeinen, ja nopea korjausliike on ratkaisevassa asemassa siihen nähden, mennäänkö loppujen lopuksi nurin vai ei.

Lähtökohtaisina parametreinä olivat järki ja tunne, ja kysymys siitä, kumpaanko päätöksentekoni yleisesti ottaen perustuu. Minä siis ajattelen hyvin järkevästi, mutta rationaalista käyttäytymistäni säestää vahva tunnelataus. Siihen tutkimus ei muistaakseni ottanut kantaa, haittaako jompi kumpi toista vai onko niistä jopa hyötyä toisilleen. Se vain totesi molempien olevan läsnä.

Kun tuo testi tehtiin, olin niinsanotusti lähestymässä lakipistettä elämänvaiheessani etelähelsinkiläisenä mainosmiehenä. Tietysti tuolloin oli vallalla käsitys, että tämä meno jatkuisi ikuisesti ja olisi näin ollen sekä järki- että tunnepäätösten yhdistetty riemuvoitto. Eritoten tuossa valossa on ollut mielenkiintoista käyttää aina silloin tällöin muutama hetki sen miettimiseen, onko näistä lähtökuopista Nurmijärvelle muuttaminen enemmän järjen vai tunteen päätös? 

Järkisyitä on tietysti monia. Halvemmat neliöhinnat. Luontoa. Maisemia. Kyläkoulu. Kasvimaa (tämä saattaa muuttua hyvinkin tunnepitoiseksi parametriksi jahka kylvökausi lähestyy). Raitis ilma. Vähemmän spurguja. 

Tunnepuolellakin löytyy litaniaa. Vapaus. Elintila. Fiilis siitä, että kuuluu jonnekin. Ilo hakea Hesari postilaatikolta kun aurinko jo pilkottaa.

Syitähän on sekä järjen että tunteen puolella. Ja paljon, sillä nuo listat olivat vasta alkua. Lopputuloksena saavutetaan elämäntilanne, jossa kaksi vaakakuppia todellakin tasapainottavat luontevasti toisiaan. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vahvempi balanssi tuntuu elämässä kaikinpuolin olevan. Ei mainostoimistotyöstä Punavuoressa palaudu millään jos vähäisen vapaa-aikansa kuluttaa Kurvin kulmilla tallusteluun. Käytäntö on ehtinyt vahvasti osoittamaan todeksi sen, että leppoisassa kulttuurimaisemassa tokenee sekä sielu että ruumis, ja akut latautuvat täyteen iskuun kun koneisto saadaan näille nurkille toipumaan työviikon rasituksista. Loppujen lopuksi vasta jälkikäteen todella huomaa, kuinka tätä ennen kaikki elämän punnukset ovat olleet samassa vaakakupissa. Kai niiden kanssa jaksaa nuorempana sinnitellä kaatumatta, mutta kun iän mukana tulee viisaammaksi niin huomaa kuinka paljon järkevämpää on tasoittaa kuormaa, kun siihen kerran on mahdollisuus.

Vaikea on tietysti sanoa, pystytäänkö ylirationaalisella insinöörilogiikalla koskaan osoittamaan Nurmijärven ylivertaisuus asuinpaikkana, samalla tavalla kuin päästettäessä järjen ohella suuret tunteet näyttämään koko kirjoaan. Sen verran tietysti tarvittiin kylmää neliöhintalaskuakin, että ensimmäisten tunnekuohujen aiheuttama heilahdus saatiin korjattua ja vaakakupit pysymään juuri onnistuneella tavalla tasapainossa. 

Maalaisjärkeä.

Kun Klaukkalan hyvä urheilukenttä on lumen ja roudan tilapäisesti alleen hautaama, näinä päivinä joutuu piipahtamaan Espoon puolella jos haluaa ottaa tuntumaa radalla juoksemiseen. Samalla astutaan monessakin mielessä maaseudulta metropolialueelle.

Liekö tuon demografisen muutoksen aiheuttamaa oli myös kummastunut ilmeeni kun sinällään kehnosti menneen aamutreenin jälkeen löntystin suihkuun. Silmät kyllä aukenivat sepposelleen kun eteen lävähti kyltti, jossa boldatuilla kirjasimilla ja huutomerkin kera sanottiin: Huom! Penkkejä ei saa viedä suihkutilaan!

Pakko oli moinen kehotus lukea kahteenkin kertaan, ennen kuin ymmärsin että siinä tosiaankin, ihan oikeasti, kiellettiin viemästä penkkejä suihkutilaan. Ongelma taisi niillä kulmilla olla kohtuullisen iso, koska vastaava kyltti löytyi myös viereisen pukuhuoneen ovelta. Mutta miksi, oi miksi joku haluaisi viedä penkkejä suihkutilaan? Siinäpä asia joka askarruttaa mieltä yhä edelleen. 

Ensinnäkin, niille jotka uupumisen tai muun syyn takia suihkuttelevat mieluiten istualtaan, suihkutilat tarjosivat jo kaksi pitkää ja kiinnipultattua penkkiä. Toiseksi, suurin osa pukuhuoneen penkeistä, siis niitä joita suihkuunvienti ensisijaisesti uhkasi, oli tiukasti samaa rakennetta kuin naulakotkin, mahdotonta irrottaa ilman aikaa, apuvälineitä ja piikkauksen aiheuttamaa, sangen huomattavaa meteliä ja pölyä. Ne kaksi teknisesti irrallista penkkiä olivat viiden metrin pituisia ja painoivat arviolta 100 kiloa. Ei ihan spontaanisti, ilkivallan tai hauskanpidon nimissä, siirreltävissä.

Koska kieltäydyn vielä taantumasta jossain kohtaa väistämättömään ”ei noin minun nuoruudessani ollut tapana” -ajatteluun, en jaksa tajuta että nykyajan nuoret vaan huvittelevat irrottelemalla ja kanniskelemalla tajuttoman raskaita penkkirakennelmia suihkuun. Tai se nyt vielä puuttuisi jos aikuiset olisivat asialla. Näin ollen ainoa tapa, millä tuon kyltin pystyn itselleni millään tasolla selittämään on se, että pääkaupunkiseudulla asiat vaan nähdään eri tavalla kuin muualla. Näin se meillä vaan menee. Olenko siis lopultakin vieraantunut täysin pääkaupunkiseudun ajattelutavasta, jos minun mielestäni ei ole mitään järkeä, missään olosuhteessa, että puisia pukuhuonepenkkejä kannetaan suihkuun? Onko maalaisjärki ottanut niin täydellisen ylivallan mainosmiehessä, että tuollainen, varmaankin sitten joidenkin mielestä ihan asiallinen ja perusteltu kielto tuntuu totaalisen käsittämättömältä? 

Juoksun aikana olin jo kiinnittänyt huomiota radan varrella olevaan syljeskelykieltoon. Kyseessähän ei ole mikään ulkotartan vaan enemmänkin mattomainen mondo-pinnoite ja itse ajattelen että johan sen terve (maalais)järkikin sanoo että jos tuohon sylkee niin räkä lillii siinä kuin kokolattiamatolla ja sen jälkeen jättää messevän tahran. Ei tulisi mieleenkään, mutta niin kai sitten jotkut ajattelevat, että matolle räkiminen on ihan ok. Vaikka sitten näin kylässä käydessä. Kun kerran kieltokyltti on sillekin tarvittu.

Pakko ottaa instanttia vertailukohtaa Nurmijärveen. Balanssin kuntosalilla ei kielletä räkimistä eikä penkkien viemistä suihkuun, ei myöskään Rajamäen uimahallin kuntosalilla tai altaiden puolella. Balanssissa muistutetaan kohteliaasti viimeistä lähtijää sammuttamaan valot, saunan ja radion. Myönnetään että maalaisjärki senkin sanoisi ilman lappua, mutta toisaalta moni unohtaa saliolosuhteissa kiinnittää asiaan huomiota. Muistustus on siis perusteltu. Uimahallilla kielletään shortseissa uiminen ja komennetaan suihkuun ennen altaaseen menoa. Teinit halunnevat brassailla bermudoillaan ja föönatuilla niskatukillaan eivätkä aina ymmärrä että ne likaavat veden tehokkaasti ja näin haittaavat muita. Hyväksytään.

Mikä ihme on joihinkin mennyt kun joudutaan penkkien vieminen suihkuun ihan erikseen kieltämään? Onneksi Nurmijärvellä ei tuontasoisiin huomautuksiin vielä ainakaan ole tarvinnut törmätä. Ihmisten kykyyn ajatella omilla aivoillaan ja rehellisen maalaisjärjen voimaan voi punavuorelainen mainosmieskin täällä kaikeksi onneksi luottaa.

Vuori ja Muhammed.

Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin Nurmijärvi-ilmiötä tulee ajateltua hieman analyyttisemmassa valossa kuin tavallisesti. Jos hakee ilmiön selkeintä ilmentymää – toisaalta myös kriittisintä tekijää –  uskon että suurin osa on samaa mieltä kanssani sen suhteen, että se on työmatkaliikenne kolmostietä etelään. Varsinainen ilmiön symboli.

Aamu alkoi hyvin, kunnanjohtajan paikkakuntalaisille yrittäjille tarjoamalla kahvitilaisuudella. Iso käsi muuten elinkeinotoimelle siitä, että se on ottanut aktiivista roolia ja ryhtynyt positiivisella tavalla potkimaan ahterille niin yrityksiä kuin ihmisiäkin. Vaikka oma toimintani asettuu näinä päivinä sangen tiiviisti Helsinki-Kuopio -akselille, aina silloin tällöin ja erityisesti tällaisissa tilaisuuksissa tulee mieleen, eikö asiat sittenkin voisi sujua paremmin jos Helsingin tyystin vaihtaisi Nurmijärveen.

Tilaisuudessa kuulin, että 45 prosenttia nurmijärveläisistä työssäkävijöistä on töissä Vantaalla tai Helsingissä. Siinäpä numero jonka valossa tajuaa kolmostien ruuhkat taas himpun paremmin. Mahtako tuota sumaa purkaa jonain kauniina päivänä ehkä avautuva ohitustie, mahtaako siinä auttaa Marjaratakaan? Huh huh sentään.

Nythän liikenne pitkin kolmostietä on sujunut suhteellisen miellyttävästi. Mutta on Nurmijärvi-ilmiöstä viime vuosina otettu mittaakin; ensin oli Hakamäentien uusiminen, sen jälkeen Kehä kolmosen. Puolitoista vuotta kappale tajutonta ruuhkamatelua. Vastaavasti lopputulos on molemmissa projekteissa ollut suorastaan häikäisevä parannus entiseen, ja juuri noin ne on tehtävä. Kun kerran leikkiin ryhdytään ja v-kerrointa nostetaan, niin käännetään samalla pari piirua lisää kaakkoa kohti, jotta saadaan asiat samalla rytinällä priimakuntoon.

Takki on kuitenkin juuri nyt ihan tyhjä ainaiseen jonotteluun. Siksi eilinen uutinen Marjaradan kohta aiheuttamista, KAHDEN vuoden mittaisista kolmostien hidasteluista ja kiertoteistä löi vannoutuneimmankin nurmijärvi-ilmiöläisen takaisin köysiin. Juuri kun on entiset saatu kunnialla päätökseen niin eikun pökköä pesään ja uutta remonttia kehiin. Tarvitsemmehan me Marjaradan, mutta joskus kun vaan tuntuu siltä että ei nyt taas.

Päivän kruunuksi alkoi alkuiltapäivästä satamaan lunta Punavuoressa ja paniikkimieliala otti vauhtia. Ihmiset selvästi muistivat viime aikojen kolarisumat ja liukastelut ja säntäsivät ulos kaupungista kuin rotat uppoavasta laivasta. Allekirjoittanut muiden mukana. Kehä ykköseltä asti hissun kissun kotiin vaikka varsinainen ruuhka-aika oli vasta tulossa. Voidaan sanoa että tämä työpäivä ei mennyt sitten ollenkaan by the book. 

Mutta tiedättekös mikä oli päivän havainto? Kertaakaan noiden kaikkien takapotkujen aikana en manannut sitä tosiasiaa että asun Nurmijärvellä! Sen sijaan mietin useampaankin kertaan sitä, mitä hemmetin hyötyä loppujen lopuksi on siinä, että ramppaan töissä Punavuoressa. Muhammedin matkat vuoren luokse alkoivat kyllästyttää toden teolla. Mutta ainoa vaihtoehto, mikä tuli mieleen asian korjaamiseksi oli vuoren siirtäminen. Jos tämä kerran näin vaikeaksi menee, niin Muhammed aikoo vastedes pysyä siellä missä on. Omasta onnesta ei ryhdytä tinkimään sen takia, että penteleen vuori on niin vaikeasti saavutettavissa.

Päivä alkoi hyvin, ja hyvin se aiotaan myös päättää – uusien toimitilojen katselemiseen omasta kotikunnasta, tai jostain läheltä. Kokemuksesta tiedän, että tarjontaa on sen verran vähän että tuskin se mihinkään konkreettiseen ainakaan ihan heti johtaa. Olen nimittäin ennenkin moisen toimenpiteen tehnyt, akuuttiterapian nimissä. Suorituksena se on omalla tavallaan rauhoittava ja uutta uskoa valava. Jos ei mitään muuta, niin ainakin se muistuttaa tehokkaasti siitä, miksi kaikkeen tähän Nurmijärvi-touhuun on ryhdytty ja miksi siitä edelleen kannattaa kaikin voimin pitää kiinni.

Katson maalaismaisemaa.

Yksi ihan ensimmäisistä mainoshommissa eteeni tulleista projekteista käsitteli kuntamarkkinointia. Tuolloin elettiin 90-luvun alun lamavuosia ja eteläpohjalaiset Alajärvi, Lappajärvi, Kortesjärvi ja Vimpeli olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen ja kääntyä itsensä kiinnostavaksi tekemisessä peräti helsinkiläisen mainostoimiston puoleen. Matkailijoita piti tietysti houkutella, mutta ennen muuta yrityksiä ja veronmaksajia.

Kaukonäköisesti ymmärsivät pohjalaiskunnat brändäämisen merkityksen. Olen jäävi ottamaan kantaa sen enempää siihen, mitä kertoi helsinkiläisen mainostoimiston sitoutumisesta hankkeeseen se, että hommaan nimitettiin kaikkein keltanokkaisin suunnittelutiimi, tai toimenpiteittemme tuloksista se, että ainakaan tällä kaikkein uusimmalla kuntakartalla eivät kyseiset kunnat isommin pullistele, taitaa Alajärvi olla ainoa joka nimenä on enää edes teoreettisesti mukana. Yhtä kaikki, usko oli kova ja into katossa kun suuntasimme kohti lakeuksia briiffiä hakemaan.

Varsinaisesti tämä kirjoitus ei kuitenkaan kerro sen enempää kuntauudistuksesta kuin niiden brändäämisestäkään, vaan enemmän nuoren mainosmiehen hienoisesta asenteellisuudesta akselilla cityelämä/maalaisromantiikka. Olimme Vimpelin kunnantalolla palaveeraamassa seudun vahvuuksista, ja kunnanjohtaja kehui sikäläistä Lakeaharjun seutua ja sen vetovoimaa. Oli kuulemma komia paikka jossa aikaa kelpasi paikallistenkin viettää. ”Kukapa nyt ei haluaisi maisemia katsella” oli sanatarkka kiteytys. Olin hämmentynyt, sillä en löytänyt tuosta lauseesta sen enempää mainosargumentoinnin perusteita kuin järjen hiventäkään. Missä oli action ja rokkenroll, mekö muka jäisimme tuleen makaamaan ja lojuisimme rinteessä horisonttia pällistellen kun muut kunnat painaisivat ohitsemme? Maisemia? Jos kerran silloinen aika ei seduloita tai vastaavia rahamagneetteja tuntenutkaan niin ei kai nyt maisemiin kannattaisi tyytyä, edes mielikuvissa?

Paljon ehtii tapahtua parissakymmenessä vuodessa. Tätä nykyä kun kurvailee vähän seesteisempänä mutta vähintään yhtä kunnianhimoisena brändijamppana vaikkapa Kiljavannummen tai Myllykosken liepeillä, usein tulee ihan vaan pysähdyttyä tien sivuun, astuttua ylös ja luotua katseen tai pari ympärilleen. Nurmijärvi kun on täynnä A. Kivenkin tunnetuksi tekemiä, alati mutkittelevia pikkuteitä joita pitkin kun juoksentelee, ei tarvitse iPodia tai kännykkää mukanaan raijata mielenkiintoa yllä pitämässä. Viime viikonloppuna hiihtelimme kotimme viereisellä pellolla, ja pakko oli pakkasesta huolimatta pysähtyä ja katsoa tuttua taloa välillä vähän epätavanomaisemmasta vinkkelistä. Siihenkin olisi voinut jumittua vaikka kuinka pitkäksi aikaa, tuijottelemaan ja ihmettelemään miten hyvin asiat ovatkaan kun tällaisistakin yksinkertaisista jutuista kuin upeista maisemista pystyy näinä päivinä ottamaan ilon irti.

Meidän kylän oma poika Hannu Karpo listasi aikoinaan ohjelmassaan Suomen rumimmat taajamat, ja Klaukkala esiteltiin ensimmäisten joukossa. Jos oikein muistan niin moitittiin pitkulaiseksi ja hajanaiseksi, ilman mitään tyylitajua. Jos arkkitehtonisesti asiaa katsoo, niin eihän Klaukkalasta järin paljoa suunnitelmallisuutta löydy. Mutta sitäkin enemmän löytyy muistojen estradeja ja kiinnekohtia monimuotoiseen arjen luksukseen. Sieltä se perimmäinen onni kuitenkin kumpuaa, ja sitä Nurmijärvi on suorastaan pullollaan kun osaa oikein silmin katsoa. Ihan samalla tavalla vetoaa Kirkonkylän kaurismäkeläinen katukuva tai Rajamäen urheilupuiston vähän robusti mutta hyvää tarkoittava muotokieli. 

Komeissa maisemissa silmä lepää, ja taputan itseäni kaiken muun ohella päähän myös sen ansiosta, että olen moisen pystynyt tajuamaan. Ja se todellinen lisäarvo – se löytyy silloin kun pystyy tuijottamaan ympäristöään niin intensiivisesti, että löytää esteettisen ulkokuoren alta sen kaikkein syvimmän merkityksen.

Hiiriä ja ihmisiä.

Etenkin nyt kun pakkaset ovat paukkuneet eikä ihan joka-aamuinen uuden lumen kerros ylitä kymmentä senttiä, on mielenkiintoista seurata minkälaista faunaa Nurmijärven postikorttimaiset peltomaisemat ovat luokseen houkutelleet. Myönnetään, varmaankin kaikki eläinlajit olivat meidän kulmilla minua ennen. Siitä huolimatta on aika mielenkiintoista noin introverttiperspektiivistä seurata, kuinka animaalis-primitiivisiä reaktioita ja toimintaa aboriginaalit saattavatkaan uudisasukkaassa herättää.

Ennen Nurmijärvi-aikaani en isommin eläinten kanssa arkielämässä kohtaillut, mutta toista on meno tätä nykyä meidän pihamaalla. Aikaisemmin niin eksoottiset jänikset ovat suorastaan joka-aamuinen jälki-ilmiö. Kun pakkanen kiristyy ja lumipeite nousee niin Väiski Vemmelsäärien reitit näyttävät kulkevan yhä lähempää omenapuita. Perinpohjaisemmasta tutkimustyöstä kiinnostunut perheen naisväki bongasi viikonloppuna myös peuran jäljet kasvimaan kupeesta. Siitä olen kolmen yksilön nähneen vetävän täyttä laukkaa yli myös eräänä kuulaana syyspäivänä. Viikonloppuna pellolla hiihdellessämme näytti ladulla vierailleen itse kettu repolainen. Alkaa olla jo ensiluokkaista safarieksotiikkaa kaupunkilaispojalle.

Kun heinäpellon peränurkassa eletään, ei lie ihmeellistä että eniten saamme varautua pienten hiirulaisten vierailuihin. Yleensä jo syksyn iltojen pimetessä ensimmäiset yksilöt lähtevät liikkeelle, päätyen silloin tällöin varastoon tai välikattoon rapistelemaan. Varsinkin ensimmäisinä vuosina kun olimme oman kotikolomme heidän ikiaikaisille vaellusreiteilleen rohjenneet pystyttää, nokkapokkaa jouduttiin tuon tuostakin ottamaan.

Kun hiiret varastossa myllersivät, pitihän sinne loukut virittää. Mutta mitäs sitten kun nalli napsahti ja hiiri jäi leivänmurun kiilto silmissään elottomana loukkuun? Suorastaan naurattaa näinä päivinä kun ensimmäisiä saaliitani pyydyksistä irrottelin. Ei se maailman helpoin tehtävä ollut kynällä taistelemaan tottuneelle mainosmiehelle, hiirulaisen vieminen viimeiselle matkalleen. Aristelinkohan enemmän sitä, että se oli niin kuollut vai sitä, että jos siinä saattaisikin henki vielä pihistä. Tiedä häntä, mutta jos jossain olen kehittynyt omakotitalossa asujana niin se on kyllä hiirten tappaminen. Tai sitten siimahännät vain tätä nykyä niin paljon ärsyttävät, että kun niitä loukuista tapaa niin muita mutkitta tarttuu kiinni ja paiskaa menemään. Ehkä ensin katsoo suoraan kuolleisiin silmiin ja sihisee joitain varoituksen sanoja, että älä kuule toiste yritä. Lapio ja sunnuntain Hesari ovat loukkujen ohella toimineet murha-aseina ihan loistavasti. Ei sääliä, ei säikähdyksiä, vain kliinistä viimeistelyä. Maailma muuttuu mainosmiehelläkin. On vaan tänä vuonna ollut niin pahuksen hiljaista hiiririntamalla. Damn.

Vaikka kuolleiden pieneläinten käsittely alkaa jo sujumaan, pari kevättä sitten tuli eteen vähän kinkkisempi tilanne. Keväällä kun käänsin kasvimaata ja samalla levittelin päälle naapurin edellisenä syksynä toimittamaa lantakasaa, talikko tuntui yhdellä polkaisulla hieman jumittavan. Lisää painoa jalalle niin rusahti jo ihan komeasti. Ja kun talikon nostin kasasta, törötti siinä jänis. Eikähän siinä muuten isompia, mutta kun silloin 5-vuotias tyttäreni kuului kaverinsa kanssa lähestyvän. Harvoin on mainosmies liikkunut yhtä livakasti ja päämäärätietoisesti kun syöksyessään jänis talikossa kohti kottikärryjä kätkeäkseen saaliinsa jonka näkeminen olisi varmasti kirvoittanut tytöiltä vaateita sangen perusteellisesta selonteosta. Siinä sitä oltaisiin oltu, änkytetty jotain yhtä vähän uskottavaa kuin ”se oli jo kuollut kun polkaisin talikkoni siihen”. Onneksi ehätin ajoissa ja sain vielä houkuteltua tytöt leikkimökkiin siksi aikaa kun kuskasin kottikärryt kauas pellon reunaan ja nakkasin jänöjussin lapiolla niin pitkälle kuin pystyin. Sinne se laskeutui, komean kaaren päätteeksi koivikon juureen ja varmaan sen joku kettu nopeasti korjasi parempaan talteen. Ettei muuten vaan ollut se sama joka viikonloppuna oli päättänyt tulla hiihtoladun varteen katsomaan, olisiko mainosmies kattanut lisää moisia herkkuja tarjolle.