Voittamisen prinsiipit.

Näitä lurituksia, joiden tutkailuun sinäkin juuri nyt hetken käytät, ryhdytään tästä päivästä alkaen julkaisemaan tuoreeltaan myös Nurmijärven Uutisten verkkosivuilla. Askel ei ihmiskunnan mittakaavassa ylittäne edes sitä kuuluisaa uutiskynnystä, mutta Nurmijärvi-ilmiölle se tarjoaa upean foorumin ja kiinnostavia mahdollisuuksia. Sekä sen että kuumimmillaan olevan kiekkokauden nimissä on hyvä kerrata asioita joiden varaan onnistumista pyritään jatkossakin paaluttamaan. 

1. Laji, jota rakastaa

Ilman tunteen paloa ei synny menestystä. Tätä blogia pitempään seuranneille on varmasti tullut selväksi se, että sydämeni sykkii sangen vahvasti Nurmijärvelle, joka tarkemmin katsottuna tarjoaa jopa hämmästyttävän monipuolisen kattauksen arjen luksusta. Tämän toivoisin yhä useamman huomaavan, ja myös ottavan siitä ilon irti. Kirjoitukseni saattavatkin silloin tällöin laukata naivismin puolelle, mutta ainoastaan ihmiset, jotka ovat riittävän kahjoja uskoakseen että pystyvät muuttamaan maailman, myös onnistuvat siinä. 

2. Tinkimätön harjoittelu

Selvää on, että vain tarkkailemalla ympäristöä ja hakemalla uusia vivahteita pystyy parantamaan omaa suoritustaan. Pitää olla kriittinen jos huomaa sortuneensa lepsutteluun mutta vastaavasti on pystyttävä ottamaan krediittiä omista ennätyksistä. Lupaan pyrkiä pitämään tuntosarvet entistäkin avoimempina ja ulottuvampina, jotta mahdollisuudet seitsemän veljeksen kunnassa saataisiin dokumentoitua vieläkin upeammin. 

3. Sopiva yhdistelmä kokemusta ja innokkuutta

Itse löysin Nurmijärven kasvettuani keskisuomalaisessa paperiteollisuuskaupungissa ja sen jälkeen päästeltyäni siitä kertyneitä höyryjä Helsingissä 16 vuoden ajan. Välillä pistäydyttiin hakemassa vaikutteita Atlantin takaa. Eletyn elämän kautta on syntynyt kaikupohjaa, välillä enemmän kuin tarpeeksi, mutta olennaisintahan on kääntää eilisen kokemus auttamaan tämän päivän suoritusta. 

4. Oikea taktiikka

Aina on mietittävä, mitä halutaan saavuttaa ja ketä on vastassa. Joskus vetäydytään tarkkailuasemiin, toisissa tapauksissa hyökätään täydellä rintamalla saman tien kun pilli soi. Aiheet vaikuttavat paljon myös käsittelykulmaan. Omaa suoritustani helpottaa se, että näissä jorinoissa ei kunnon journalistien tapaan tarvitse hakea sataprosenttista objektiivisuutta vaan oma näkemys riittää. Putkinäkö on tästä huolimatta haitaksi ja pitkäkestoisena saattaa muodostua vaaralliseksi. 

5. Sokea usko voittoon

Konsulttigurut sanovat menestyksen tulevan siitä, että ottaa ensin mahdottoman tavoitteen ja sitten toteuttaa sen. Mukavuusvyöhykkeeltä löytyy vain väljähtänyttä keskinkertaisuutta, joten itsensä ylittäminen jokaisessa ottelussa on kaikkien osapuolten kannalta suoranainen välttämättömyys. 

6. Yleisön saaminen mukaan

Kannustaminen on taputuksia hyville suorituksille, mutta todellinen fanittaminen on perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia. Englannin liigan jalkapallojoukkueiden kannatus kulkee perheessä, sukupolvien ajan. Ei siellä liidellä joukkueesta toiseen tähtipelaajien tai satunnaisen menestyksen mukana. Jos menee huonosti, asioista huudetaan tarvittaessa lujaakin ja muutosta vaaditaan välillä kyseenalaisinkin keinoin. Sehän vaan kertoo ikiaikaisesta sitoutumisesta ja uskosta omaan asiaan. Tulkaa siis tekin aktivisesti mukaan. Kommentoikaa ja kritisoikaa kirjoituksia, ja ehdottakaa aiheita, joita näkisitte asialliseksi peilata tällä palstalla. Onhan Nurmijärvi-ilmiö ennen muuta yhteinen asiamme, joten vain teitä palvelemalla ja teidän kiinnostuksenne kohteista kertomalla se pystyy pärjäämään myös ammattilaisliigassa.

7. Lite bättre

Päälleryntäävän deadlinen sokaisemana en ehtinyt prinsiippejäni Tami Tammisella testaamaan, mutta uskon että niiden mukaan kun mennään niin hyvä tulee. Entistä laajemmille areenoille astuminen saa puristamaan mailaa vielä vähän tiukemmin, mutta fiilis on pelkästään positiivinen, sopivan jännittynyt ja tietyssä mielessä jopa malttamaton. Tähänastinen menestys on ollut upeaa, ja sen myötä on nyt noustu next levelille kehittymään. Ilman teitä, hyvät lukijani, tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Maitojuna olisi kutsunut vaikka kuinka olisin viittä ensimmäistä prinsiippiä toteuttanut. Siitä teille suuri kiitos, mutta myös kehotus ottaa roolia ja ratkaisijan viittaa jatkossakin. 

Kevättä ilmassa.

Vaikka viime viikonlopun lumisade hieman säikäytti eikä sitä vielä tiedä tuleeko ensi viikonloppuna lisää, kesäaikaan on väistämättä siirrytty. Kevättä pukkaa myös kelien puolesta, ja rohkenen väittää että nurmijärveläiset pääsevät nauttimaan siitä monimuotoisemmin ja täydemmin palkein kuin ihmiset keskimäärin. Keväinen ilmanala tarjoaa sylin täydeltä elämyksiä ainakin näkö-, kuulo- ja hajuaisteille. Se, millaisia ne ovat, on hyvin paljon kiinni sekä asuinpaikasta että siitä, mille itsensä rohkenee altistaa.

Kun aurinko paistaa korkeammalta ja välillä ikiroudalta tuntuva jää sulaa, ainakin meillä Valkjärvellä linnut ottavat nopeasti koppia lämmöstä. On mustarastasta, sinitiaista ja ties sun mitä lajia. Kokemusteni mukaan myös Etelä-Helsingissä kohmeen sulattamat punatulkut kömpivät kevään edistyessä pesistään ja aloittavat päämäärättömän vaeltelunsa ruoan ja juoman perässä. Nämä visertäjät painavat yleensä toistasataa kiloa ja saattavat silloin tällöin olla sangen keveitä aivokapasiteetiltaan, mutta ihan konkreettiseen lentoon ne eivät yllä oikeastaan muulloin kun rämähtäessään selviytymisaseman lattialle. Kaupunkilaistulkuilla punaisuus keskittyy nenän alueelle ja ilmenee hyvinkin tummanpuhuvina sävyinä. Visuaalisina elämyksinä ne ovat enintään surkuhupaisia, ja suurina parvina esiintyessään suorastaan vastenmielisiä.

Nurmijärveläinen kevät on myös täynnä ääniä, jotka piristävät oloa ja saavat hymyn huulille. Kun aamun vielä hämärtäessä tallustelee puolinukuksissa pellonreunaa postilaatikolle, lintujen viserrys täyttää ilman, ja puro sanoo puli puli. Ei siinä voi kuin hymyillä kilpaa nousevan auringon kanssa. Mieli virkistyy ja keho saa uutta virtaa päivän työrupeamaa varten. Metropolialueella puolestaan Helsinginkadun ja Hämeentien risteys, paikallisten paremmin Kurvina tuntema, on suosittu keväisten äänien bongauspaikka. Satunnainen punatulkkuparvi on leijaillut tännekin, ja päästää auringon noustessa kutsuhuutonsa valloilleen. THÄÄÄRRRRGGGGHHHH....ÖÖHHHHÖÖHHHÖÖÖ.... eri lajityyppien huudot saattavat kokemattomalta bongarilta sekoittua toisiinsa, mutta kumpusivat ne minkä kurkun syövereistä hyvänsä, takana on vinha kevään tunne, vaikka välttämättä ei varsinaisista soidinmenoista olisikaan kysymys. 

Näillä nurkilla eivät luonnontilaiset purot solise tai kosket pauhaa, mutta porttikongien syvyydessä muodostuu tuon tuostakin sangen voimakkaitakin, vapaina tyrskyäviä ja sävyltään kellertäviä virtauksia jotka kelien lämmetessä leviävät hallitsemattomasti jalkakäytäville ja työntävät nitraattivaikutteista tuoksuaan syvälle sierainten syövereihin. Vahva kevään löyhkä löytyy myös tulkuista itsestään, nyt kun perperit ovat sulaneet talven mittaisesta kohmeestaan ja parvi pääsee levittäytymään katukuvaan ajan henkeä osuvasti kuvastavalla 24/7-periaatteella.

Kun Nurmijärvellä maa sulaa, päästään sielläkin itse asiaan. Luonnollisesti kukkimisten alkaessa tuoksutkin monimuotoistuvat, mutta jo tässä vaiheessa, viimeisten lumilaikkujen kadotessa, aito ja alkuperäinen savimaan tuoksu on ainakin kaupunkilaisen katupölyn keskellä keväänsä aiemmin viettäneille keuhkoille kuin tuulahdus suoraan paratiisista. Jos jokin asia niin se kertoo, että talvi on voitettu ja ollaan siirtymässä suorinta tietä kasvun kaudelle. Ja annas odottaa sitä hetkeä kun tuohon maahan pääsee oikein toden teolla sormensa iskemään. Siinä tuntee sitä alkuvoimaista vapautta joka varmaan uudisraivaajillakin on vuosisatoja sitten ollut, tai vaikkapa sitten seitsemällä veljeksellä heidän ryhtyessään Jukolan maita pelloiksi kyntämään.

Kevättä kohti ollaan joka tapauksessa menossa, kukin tyylillään. Kun olen useita keväitä niin kaupungin ytimessä kuin maaseudun rauhassakin päässyt kokemaan, itsestäni kuitenkin tuntuu hyvin vahvasti siltä, että paluuta vanhaan malliin tuskin taitaa olla.

Asiat asioina.

7-vuotias tyttäreni kysyi minulta taannoin mieliruokaani, juuri sillä intensiteetillä ja absoluuttisen tiedon välttämättömyydellä kuin vain tuonikäinen osaa. Asiaan piti perehtyä tosissaan. Nyt ei haettu parasta yksittäistä elämystä tai hetken hurmaa makuhermoille, nyt oli tosi kyseessä. Piti löytää ruoka jota ilman ei voisi elää, jota kernaasti napsisi lopun ikänsä jos mitään muuta apetta ei tarjolle koskaan enää tulisi. Nyt oli sisällöllä merkitystä.

Pähkin asiaa juuri niin syvällisesti kuin pystyin ja vastasin: lasagne. Ruokalaji, joka konkreettisesti kuvastaa suhtautumistani perusasioihin. Toki nautin mielelläni kampasimpukoita, kateenkorvaa, viiriäisenmunia tai vaikka sitten sammakonreisiä – en ole nirso ja herkuttelun päälle ymmärrän kun Top Chefiäkin katson. Mutta kun elämänfilosofinen ajattelutapa on lihapulla- ja perunamuusilähtöistä niin valinta oli sitä myöten selvä. Herkuttelulla on sijansa, mutta nälkä ei saa jäädä – tätä periaatetta olen esimerkiksi lounasaikaan toteuttanut jopa sellaisella antaumuksella, että kollegat ovat pohtineet kuinka paljon helpommin asiat olisivatkaan jos minulla olisi vetskari vatsassa. Ei tarvitsisi turhaan käyttää aikaa ja resursseja maisteluun tai pureskeluun.

Nurmijärvellä löytää hienosti iloa asioista, jotka tehdään niinsanottuun isoon maailmaan verrattuna ihasteltavan suoraviivaisesti ja turhia koreiluja välttäen. Kuluneella viikolla hyödynsin kahta hyvää esimerkkiä. Ensinnäkin parturi – Punavuoressa olen useammankin kerran päätynyt tuoliin jossa peilaillaan, nyplätään, rajataan ja taputellaan isolla sydämellä, mutta kivijalasta ulos kävellessä tunne on häiritsevän paljon sellainen että juurikaan mitään ei saatu kuontalolle tehtyä. Klaukkalan Päämiehessä kun istahtaa tuoliin, niin kysytään pari ohjetta ja sen jälkeen sakset viuhuvat. Aikaa menee alle puolet, lopputuloksena on kasa lattialla ja suorastaan koulupoikatasolle yltävä nuorentuminen. Tsekkitukan takaisin kasvattaminen tietysti ottaa oman aikansa, mutta you get the point. Vähän vähemmän porua, paljon enemmän villoja.

Rima ylittyy ehkä vielä kirkkaammin paikallisella urheiluhierojalla. Kuten ainakin rivien välistä on näissä kirjoituksissa ollut varmasti luettavissa, en varsinaisena urheilijana itseäni pidä, mutta istumatyö ja luonnostaan vähän kaareva selkä pitävät huolta siitä, että lihasten rentous yltää tuon tuostakin heinäseipään tasolle. Marylandissa asuessamme innostuin kun näin ilmoituksen urheiluhierojasta, jonka asiakkaina kuulemma ramppaa Washington Capitalsin NHL-pelaajia. Yllätys oli melkoinen kun äijäkäsittelyyn saapuessani tilassa oli lamppujen sijaan muutama kynttillä, luoden juuri sen verran valoa että näki lukea kyltin jossa kiellettiin kaikenlainen pervoilu sen uhalla että heitetään saman tien pellolle ja silti joutuu sessiosta maksamaan. Itse möyhennys keskittyi varvasväleihin, joiden nypläämiseen käytettiin varmaankin puolet koko sessiosta.

Toista on Klaukkalan Hierontapalvelun Jari Salmen hellässä huomassa, jossa armoa ei anneta vaikka tunnin aikana tekisi monta kertaa mieli pyytää. Ihanasti tekee kipeää, ei päämäärättömästi rusikoiden vaan taidolla ja teholla paikat aukoen. Kyllä tietää käyneensä kun hoipertelee rappuset alas, silti alkaa saman tien odottamaan innolla seuraavaa kertaa.

Ylipäätään täällä ei turhiin veivaamisiin käytetä aikaa vaan asiat sanotaan ja tehdään niin kuin ne on. Tai sanotaanko, että aika usein ollaan verrattain hissukseen, mutta kun juttu puheeksi otetaan niin ei sen kanssa kaunistella eikä krumeloida. Vaikka suorasta puheesta ja toiminnasta pitäminen tuo hiuksenhienoja ristiriitaisuuden tunteita asioiden kauniin paketoimisen ja oikealla tavalla tarjoilemisen puolesta puhuvalle mainosmaakarille, täytyy nostaa hattua. Loppupeleissähän sisältö kuitenkin ratkaisee, ja ytimen on oltava riittävän hyvä lunastaakseen ylväätkin lupaukset. Olipa paketti kuinka korea tahansa, on sen aina osattava kertoa ihan sitä samaa tarinaa mikä sisältäkin löytyy. Niin, että tarinalla on vastaanottajalle oikeasti merkitystä. Truth well told, kuten taannoinen mainosmoguli on sanonut – ei niin että puhutaan NHL:stä ja tarjotaan tuoksukynttilöitä.

Asfaltti kutsuu.

Tänä vuonna lumet lähtivät jopa viime talvea aikaisemmin; vaikka ihan viimeisimmät pikkutiet kotipihalle ovat vielä hivenen sohjoisia ja aamuvarhaisella pitää joissain kohdissa varoa askeleitaan, voidaan Nurmijärven lenkkeilykausi julistaa virallisesti avatuksi. Siinäpä syy luoda katsausta kotikuntaan taas vähän keväisemmästä perspektiivistä.

Vaikka juosta jolkuttelua voidaan tätä nykyä pitää pääsääntöisenä kuntoilumuotonani, en silti koskaan ole ollut niin spartalainen että lumisilla teillä lipsuttelisin. Ensinnäkin alituinen sutiminen veisi hermot jo ensimmäisessä nousussa, toisaalta tässä iässä, jos muutenkaan, lippojen vetäminen ja käden katkaiseminen talvisen tyhjennysharjoituksen nimissä ei ole mielestäni mistään näkökulmasta sen riskin väärti. Tämähän ei tietenkään poissulje umpihangessa pellolla puskemista – urheilulaji, jonka tiimoilta olen tiettävästi jo jonkintasoisen kylähullun maineen onnistunut meidän nurkilla hommaamaan. Siinä ei jalka lipeä ja harjoituksen teho on tapissa, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Tosin tehojen realisoituminen edellyttäisi lumen kertymän olevan siinä about puolisäären alapuolella. Pari viime talvea on mennyt vähemmillä peltotreeneillä, sillä polvia myöten hankeen vajottua on ihan turha yrittää repiä mihinkään suuntaan, se treeni menee tarpomiseksi ja hyytyy saman tien omaan mahdottomuuteensa.

Helsingissä kun asuin niin juoksulenkit eivät olleet ihan ykkösenä urheilu- tai edes harrastuskategoriassa. Satunnaisia saunalenkkejä kiskoimme Töölönlahden ympäri – sinällään tietysti pittoreskissa mutta loppujen lopuksi aika äkkiä itseään toistavassa ympäristössä. Vuosaaressa oli enemmän metsänomaista ympäristöä eikä niin paljoa liikennevaloja jumittamassa, mutta oikea ote uupui sielläkin. Washingtonin liepeillä juostiin niinikään pikkulampea ympäri, joten voidaan sanoa että ennen Nurmijärveä lenkkipolkuni ovat olleet enemmän tai vähemmän melkoista tahkon kiertämistä.

Vaan toista on täälläpäin. Komeaa kulttuurimaisemaa lähtee heti kotiovelta, eikä ole huolta sen enempää reittien monipuolisuudesta kuin kesken loppumisestakaan. Kevään herääminen henkiin konkretisoituu, ja vaikka juoksu ei tauon jälkeen ihan täydessä tikissä olisikaan niin mieli lentää korkealla ja kovaa. Sitä paitsi juoksureitit ympäri kotikuntaa, tai ainakin nyt lähinaapurustoa, auttavat näkemään positiivisia asioita yhä uudelleen, tutusta mutta pieneltä talvitauolta palaavasta näkövinkkelistä.

Esimerkiksi Hongisojantie, tuo viiden kilometrin kiemurteleva kinttupolku. Talvella ajaessa siellä saa varoa niin pimeässä kaahaajia kuin mutkissa liukasteluakin mutta annas olla kun kevät tulee ja slicksit laitetaan jalkaan. Silkkaa nautintoa, vaikka jompaan kumpaan suuntaan aina hervoton vastatuuli iskeekin. Suosikki-sightseeing on kuitenkin Lepsämän läpi juoksu, Selin risteykseen ja aina Yli-Lepsämäntietä pitkin Perttulan kautta kotiin. Kun joenvartta pitkin hipsuttelee keväisen aamuauringon pikkuhiljaa noustessa metsän takaa ja talvisen tauon jälkeen näkee vanhat tutut mutkat ja mäet, ei voi muuta kun miettiä itsekseen että on sitä yhden kerran elämässään osannut tehdä oikean päätöksen kun tänne on tiensä suunnannut.

Kesällä tietysti tulee kuuma ja kärpäset, ja kun kosteusprosentti nousee tappiin ja henkeä ahdistaa, tulee lähtöpisteeseen ennemmin tai myöhemmin palaavaa höynäämistä tietysti ajateltua siltä toiseltakin kannalta. Mutta näinhän elämän kiertokulku menee, syksyllä taas ahdistaa kun aamulenkin aikaan alkaa taas olemaan hämärää ja liukasta. Mutta se on sen ajan murhe, nyt on kevät, mieli korkealla ja padot auki. Käytetään hetki ja lähdetään lenkille.

Keskipäivän valopilkut.

Ottaa jo valmiiksi aivoon. Tapaan tänään opiskelukaverini helsinkiläisessä oluthuoneessa. Luvassa on infernaalisen työviikon jälkeen hyvin ansaittuja huurteisia ja kaukaiselle 80-luvulle yltäviä muisteluja nuorten opiskelijapoikien tempauksista. Vaikka vähiin jääneiden yöunien vuoksi en lupaa mitään, saattaa mennä tavanomaista myöhempään.

Vaikka tätä nykyä tahti on murto-osa siitä mitä ennen, joudun väistämättä aina silloin tällöin... öngh... piipahtamaan helsinkiläisissä ravitsemusliikkeissä vaihtelevanpituisten kaavojen mukaan. Nurmijärveläisyys on tuonut jopa yllättävän monimuotoisen lisäelementin klassiseen keskusta- tai Kallioasumiseen verrattuna. Puhun tietysti hivenen pidentyneestä kotimatkasta ja siitä, kuinka se tehdään. Kun entiseen maailman aikaan jaksoi kävellä kotiin – joka muutenkin sijaitsi kymmeniä kilometrejä lähempänä – vähän pitkäksikin venähtäneen istunnon päälle, on monta syytä, niin sisäistä kuin ulkoistakin, siihen miksi moinen ei enää tule kysymykseenkään.

Mikä johdattaa takaisin siihen, mistä tämä kirjoitus alkaa, eli aivoon ottamiseen. Kysymyshän ei tietystikään ole hyvästä seurasta, hyvästä oluesta tai hervottomista tarinoista. Se, mikä tässä jo valmiiksi hivenen pännii on väistämätön visioni siitä kun päätän napata viimeisen bussin Klaukkalaan. Siitähän sujahtaa alta aikayksikön taksilla lepäämään. Taksejahan on heti siinä linja-autoasemalla. Paitsi kun ei kuitenkaan ole.

Asia ei liene epätavallista muillakaan paikkakunnilla, mutta Nurmijärvellä ainakin tuntuu taksilupien myöntäminen olevan ikuinen nyrpistelyn aihe. Liikaa myönnetään, kun nykyisillekään ei kyyditettäviä riitä. Riippuu tietysti miltä kulmalta ja mihin kellonaikaan asiaa katsoo. Kun sangen usein ajan arkisin keskellä päivää taksiaseman ohi, kiesiä on pitkin pihaa niin että ihmetyttää. Aika harvakseltaan vaan lähtevät liikkeelle. Mutta annas olla kun viimeinen bussi kurvaa keskiyöllä Klaukkalaan, täynnä väsyneitä ja jos ei nyt rahakkaita niin ainakin sillä hetkellä hyvinkin maksuvalmiita asiakkaita. Jos yksi kumijalka sattuu pihalla näkymään, bussin ovien auettua alkaa juoksukilpailu siitä, kuka ensiksi ehtii. Joskus saattaa äityä jopa painin puolelle, tai ainakin sanallisen säilänlyönnin.

Siinäpä kisa, jossa hopea- ja pronssimitaleita saa odottaa. Kylmissään. Väsyneenä. Nälkäisenä. Ja kauan. Suurin todennäköisyys tulla pelastetuksi on se, jos joku hyväuskoinen Vantaan taksi on juuri kuskannut seurueen Tulisuudelmasta Lepsämään. Silloinkin pitäisi tietysti väijyä Klaukkalantien varressa eikä tolpalla. Ja siitähän taas joltain riemu repeäisi.

Jos kerran koetaan että asiakkaita on liian vähän per myönnetty taksilupa, eikö olisi fiksua virittää pyydykset sinne ja silloin missä ilmeisimmin tärppäisi? Maakuntien lentoasemallahan tämä on viety tappiin. Katsokaapa Kuopion tai erityisesti Oulun aseman taksijonoja kun kone sinne laskeutuu. Keltaista laikkaa riittää kulman taakse, ei muuta kun kyytiin. Ei siellä kukaan päivystä silloin kun matkustajia ei ole tulossa. Mitä erilaista siinä on verrattuna Klaukkalan busseihin? Ilmainen vinkki: illan viimeiset tulevat puoleen yöhön asti suurin piirtein tunnin välein, koko lailla tasatunnein.

Taitaapahan tänään olla viisainta välttää viimeinen bussi ja suosiolla napata Helsingin taksi. Saapahan sikäläinen kuski kruunun perjantai-illalleen kun pääsee ihan oikealla maaseudulla käymään. Mutta jos tämä suunnitelma menee pieleen ja löydän itseni viimeisestä bussista, tai sitä edellisestä, lupaan lauantaiaamuna raportoida tätä kirjoitusta kommentoimalla, kuinka sujui taksiyhteyden kanssa. Eihän sitä nimittäin koskaan tiedä. Eihän?

Kissojen päiviä.

Lienen jossakin kirjoituksessa aihetta pikaisesti jo sivunnut, mutta käydään se nyt vähän filosofisemmin läpi: yksi Nurmijärvi-ilmiön olennaisimmista ilmenemismuodosta lienee lemmikkieläin. Sellainenhan kuuluu kuvioon kun haetaan lisää tilaa ja liikkumavapautta. Sivullisten ja vähän asianosaistenkin kommenttien perusteella joku saksanpaimenkoira-tyyppinen ratkaisu lienee kirjaimellisin ilmiö-lemmikki, mutta joustoa sallitaan. Kirjaimellisen kokonaisuudenhan täydentää kartano-Volvo koiraverkkoineen, mutta siihenkin on joillakin vielä matkaa. Rikkansa on mainosmieskin kuitenkin rokkaansa heittänyt myös lemmikkiosastolla kehittäessään itseään täysveriseksi nurmijärveläiseksi.

Pikkupoikana Äänekoskella pidin koirista yli kaiken. Ihan en muista riittikö rohkeus moisen kinuamiseen synttäri-, nimipäivä- tai joululahjaksi, tai vaikka näppärästi ehdottamaan koko vuoden merkkipäivien kuittaamista yhdellä haukulla. Se leikki loppui kuitenkin lyhyeen kun eräs pystykorva palkitsi kiintymykseni koulun pihalla nappaamalla käteni suuhunsa. Ei siis mitään pintaraapaisua vaan hampaat ranteeseen ikäänkuin vertikaalisesti, sormet sisäpuolelle. Ihan täysin ei paltiarallaa 35 vuotta ole riittänyt, kun tarkasti katsoo niin sekä fyysiset että henkiset arvet vielä löytyvät. Edelleenkin kun näen vieraan koiran jolla on kokonsa puolesta kädenmentävä suu, ensimmäinen ajatukseni on että mahtaakohan purra.

Sitä kautta lemmikkiasiat unohtuivat sujuvasti, eikä mainosmiehen elämä Helsingissä hirveästi ruokkinut ajatusta omasta chihuahuasta. Kunnes eräänä iltana, tulevan rouvani kanssa kantrimusiikkia soittavasta ravitsemusliikkeestä palatessamme, Teollisuuskadun jalkakäytävän pusikosta, siinä Osuuspankkikeskuksen vieressä, kuului nau’untaa.

Samana syksynä olimme ryhtyneet miettimään kauemmas muuttoa, tosin vielä epätäsmällisellä tasolla, eikä Nurmijärvi-ilmiö tietenkään tuolloin ollut ilmiönä edes olemassa. Mutta kun löytöeläinklinikalta ei kukaan kysellyt vaikka ilmoituksiakin jätimme, ja kissaparkaa uhattiin jo napilla otsaan, saimme ensimmäinen lemmikkimme. Tai teknisestihän emme vielä asuneet yhdessä, joten pystyin ikäänkuin kasvoni säilyttämään, samalla kun kuitenkin ajatuksesta salaa pidin. Vaimo on kasvanut elikoiden keskellä joten tämä oli hänelle luontevaa paluuta elämisen normaalimoodiin. Itselleni taas yksi ensimmäisistä, hyvin epävarmoista mutta silti oikealta tuntuvista askelista Nurmijärvi-ilmiön lavealla polulla.

Killillä oli sydänvika mutta silti se kesti kanssamme 10 vuotta, Amerikan-reissut se lensi rohkeasti ja oli maailman helpoin lemmikki joka ei koskaan vaatinut mitään. Eräänä kesäiltana sitten näin sen lempipaikallaan, nykyisen kotimme kuistilla jossa se tykkäsi katsella lintuja pitkät tovit. Ilta päättyi kuopan kaivamiseen porakaivon kupeeseen, mutta selväksi oli tullut, että omalla tavallaan tällainen elämä tulisi jatkumaan. Tässäkin suhteessa.

Nyt meillä on sitten kaksossiskokset Kisi ja Heli, jotka ovat vähän erityyppisiä mutta omalla tavallaan ihan vastustamattomia. Välillä herättävät keskellä yötä, välillä kaatavat maljakoita mutta tarkoittavat varmasti pelkkää hyvää. Kyllä Nurmijärvi-ilmiöön kissatkin sopivat ihan hyvin, ja tarvitaanhan niitä heinäpellon kupeessa pitämään hiiriä loitompana. Vaikka kokemus on osoittanut, että tämä kaksikko lähinnä ottaa siimahännät leikkikaverikseen ja enintään väsyttää kuoliaaksi. Ja vaikka koirakeskustelut aina silloin tällöin pintaan nousevat, ainakin toistaiseksi olen pystynyt ne luodit väistämään. Järkisyyt alituisine vessarutiineineen ovat olleet se pelote, joka toimii. Sillä mennään, kunnes tehot katoavat tai parempi keksitään.

Saattaa olla, että tämän taistelun tulen jossain kohtaa häviämään. Itse asiassa jopa hieman luulen niin. Kun tyttö kasvaa ja saa ääneensä yhtään samaa painoa kuin äitinsä, taidan olla tosi heikoilla. Mutta sehän ei tarkoita sitä, että minun olisi pakko antaa periksi yhtään hetkeä ennen kuin minun on pakko. Eihän, kissat? Kissat?

Hyötyä liikunnasta.

Sattuipa tänään palaveriajat ja -sijainnit sen verran suotuisasti että pääsin aloittamaan aamun kuin vaivihkaa Rajamäen uimahallissa. Tällä kertaa en tosin vääntänyt rautaa kuntosalilla tai suorittanut altaassa ns. klassisia uimaliikkeitä, vaan lajiksi vaikoitui ihan rehellinen vesijuoksu. Sanotaan mitä sanotaan, mutta siinä on laji joka rassaa kovempaakin äijää. Kukin tietysti menee tyylillään, mutta kun meikäläistä 20 vuotta vanhemmat tädit painavat ohitse, tulee altaassa mietttyjä syntyjä syviä yhdeltä jos toiseltakin kantilta.

Ensin tietysti puhdas punavuorelainen näkövinkkeli: ”Miksi ihmeessä vesijuoksu, tuo sauvakävelyn jälkeen kenties universumin toiseksi junttimaisin laji, ainakin nyt kun saappaanheittokausi vielä odottelee lumien sulamista? Missä on pilates tai hot jooga, tai vähimmillään nyt kuntonyrkkeily tai spinning? Ja toivottavasti herra tajusi olla mainitsematta altaassa olevansa mainosalalla töissä, johan meiltä menisi katu-uskottavuus. Ei some-aikana kauaa kestä kun tuollaiset tarinat ehtivät Tehtaankadulle, edes Rajamäeltä asti.”

Toisenlaisen näkökulman, tosin koko lailla samansuuntaisilla arvolatauksilla, saa kun miettii asiaa nuorekkaan ulkokuoren kannalta: ”Nyt ei kuule pidä antaa metamorfoosille periksi ja ähertää altaassa samassa jonossa eläkeläismummojen kanssa! Tuosta on kuule lyhyt matka siihen kun alat pitämään lumitöitäkin liikuntana. Se päivä jolloin hyötyliikunta alkaa saada todellisen merkityksen mielessä ja kehossa on päivä, jolloin ensimmäinen jalka heilahtaa arkun sisäpuolelle. Nyt äijä ylös sieltä altaasta, ja vetäsemään joku 20 kilsaa asfaltilla, tai ainakin meet tonne salin puolelle ja vedät leukoja kunnes muutut siniseksi!”

Noista mielipiteiden sekametelisopasta pyrin altaassa konsensusta muodostamaan, mutta turhaan. Hyvä kysymys on kuitenkin se, onko vesijuoksu jotain nurmijärveläisyyteen kuuluvaa, vai onko tässä tapauksessa nurmijärveläisyys vain fasaadi väistämättömälle keski-iän etenemiselle? Ja jos näin on, niin onko seuraava askel tosiaan se, että laitan sauvat käteen ilman että laitan suksia jalkaan, ja suuntaan Tornimäen rinteisiin heti kun leskenlehdet alkavat näyttämään naamaansa? Tuota kehitystä tukee sekin että tänä vuonna tuntui lumitöissäkin ihan siltä, että tämähän käy kuntoilusta. Ja kun tarkemmin ajattelee, viime talvena ajoittain tuntui ihan samalta. Tosin silloin painettiin jo kolmatta tuntia, mutta kuitenkin.

Normaaliin tyyliini kuuluu se, että urheilu erikseen ja paikasta toiseen siirtyminen erikseen. Siksi käytän mielelläni esimerkiksi hissiä enkä portaita – onhan esimerkiksi suomalainen insinööriteknologia uhrannut ziljoonia hissien kehittämiseen. Ja hyvää työtä ovat tehneetkin. Jos ei muuta niin kansallisen kilpailukyvyn nimissä hissejä on käytettävä! Vedetään vaikka rapsakka aamulenkki ensin niin sitten voi päivän mittaan painaa nappia hyvällä omatunnolla. Täh?

Nurmijärveläistä perspektiiviä tarvitaan näkemään myös ns. hyötyliikunta kannatettavana ja hyväksyttävänä lajina. Ja tosihan on, että jos homma toimii ja treeni rassaa niin onko sillä sitten väliä, onko hyvä fiilis hankittu hot joogalla tai vesijuoksulla? Eikä se sitä tarkoita, etteikö näilläkin leveysasteilla myös ns. urbaanimmat trendilajit olisi hyvässä iskussa. Kuten monella muullakin elämänalueella, Nurmijärvellä vaan on enemmän mahdollisuuksia nauttia täysin siemauksin mitä erilaisimmista ja monipuolisimmista lajeista. Vaikka ihan niitä perinteisiä lumitöitä myöten. Siksi ei ole mitään syytä, miksi ei tällainen (keski-ikäinen) mainosmieskin sitä voisi tehdä.

Sitäpaitsi maratonaikani ovat viime vuosina olleet parempia kuin ikinä. Olen varma, että jahka kesäkuun toinen päivä tulee, tämänaamuinen vesijuoksusessioni kantaa hedelmää viimeistään kun toista kertaa noustaan Västerbrota pitkin. Kuka sitä on kertaakaan itse koittanut, tietää tasan tarkkaan mistä puhun.

Vuosaari-ilmiö.

Tätä nykyä matkustan metrolla keskimäärin varmaan kahtena päivänä viikossa. Entiseen maailman aikaan, niin Kurvin-vuosinani ja erityisesti Helsingin itäisimmässä kaupunginosassa asuessani tuubiin nousu oli vähintäänkin päivittäistä rutiinia. Tuntumaa on kuitenkin pidetty yllä sen verran että pystyy aina tarvittaessa ottamaan riittävän pintamörnötyksen naamalleen jos kokee joukkoon sulautumisen tarvetta.

Säännöllisen ylläpidon kautta homma on toiminut kutakuinkin autopilotilla kaikki nämä vuodet, mutta jostain alitajunnallisesta syystä tänään suhtauduin oranssilla penkillä istuskeluun jotenkin tarkemmin. Mielessä häivähti ajatus nuoruuteni, tai sanoisinko orastavan keski-ikäisyyteni Vuosaaresta, jossa loppupeleissä kuitenkin viihdyin hyvin. Hämeentieltä muuttaneelle se edusti aikansa tilaa, raitista ilmaa, mutkatonta meininkiä ja ovelta avautuvia lenkkipolkuja. Ennen kuin tiesin paremmasta.

Joka tapauksessa pidin itseäni vuosaarelaisena ja aidosti samaistuin heihin, jopa itähelsinkiläisille tyypillistä rustiikkia ylpeyttä asuinlähiöstäni tuntien. Mutta tänään, metrossa ympärilleni pällistellessä, tunne oli aivan toinen. Kuin olisin ollut planetaariossa, katsellen näkymättömien ikkunoiden läpi noita vieraan oloisia otuksia. Hiljaisina ja antautuneina he tekivät matkaansa, kuka minnekin. Ja kaikilla näytti olevan niin hemmetin paha olla.

Ei minun Vuosaari-ajastani ole kuin 14 vuotta, mutta silloin se ainakin tuntui aivan eri maailmalta. Leppoisalta, aurinkoiselta ja hyvinvoivalta. Varsinaisesti olen käynyt siellä muuton jälkeen varmaan pari kertaa, joten metrokansan ohella vertailukohtaa ei kauheasti ole. Mutta on myös Vuosaari-elokuva, jota en ole nähnyt mutta sen sijaan kuullut tarpeeksi siihen, että pahaa tekee. Lähiö sortuu omaan suuruudenhulluuteensa, ja jokaisella on tulotasosta, sosiaalisesta stautuksesta tai alkuperämaasta huolimatta elämä useammalla tavalla pielessä. 14 vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika, mutta silti siinä ehtii kokonainen lähiö kääntymään varjoisalle puolelle. Jos tuon olisin tajunnut sinä aurinkoisena maanantaiaamupäivänä kun ajoin muuttokuormaa kehä ykköstä kohti Klaukkalaa, olisin huokaissut helpotuksesta ja painanut kaasupoljinta vielä muutaman piirun syvemmälle. Mieltä rassaa, kun itselle kuitenkin muistorikas seutu on joutunut kokemaan noin kohtuuttoman arvonalennuksen.

Sanovat, että Vuosaaren loppu alkoi kun rakentaminen kiihtyi ja metroasema tuli. Liian paljon tapahtui liian lyhyessä ajassa. Nyt näyttää Klaukkalan näköpiirissä olevan Viirinlaakson muuttaminen melkoiseksi metropoliksi liikenneterminaaleineen, jättimarketteineen ja 15-kerroksisine taloineen. Älkää käsittäkö väärin. Kehityksen suunta on mielestäni sekä kannatettava että välttämätön. Vain palveluja kehittämällä pystyy niin lähiö kuin kuntakin edistämään asukkaittensa hyvinvointia ja omaa vetovoimaisuuttaan. Kokemuksesta pystyn kuitenkin sanomaan, että jos joillakin, niin juuri näillä asioilla on kaksi puolta. On se aurinko ja vetovoimaisuus. Ja sitten on se synkempi.

Sen enempää Klaukkala kuin Nurmijärvikään ei selviydy ilman jatkuvaa suunnittelua, kehittymistä ja rakentamista. Tarvitsemme kaikki nuo edellämainitut kilkkeet, tarvitsemme ohitustien ja jossain kohtaa hämärää tulevaisuutta sen rautatieasemankin. Mutta sanonpahan vaan, että jos joku tämän kirjoituksen lukeneista tai muuten tuntemistani ihmisistä omalla toiminnallaan - oli se sitten poliittista päätöksentekoa tai päivittäistä arkielämän ajattelemattomuutta - yhtään tippaa myötävaikuttaa siihen, että viidentoista vuoden päästä joudumme toteamaan uuden Vuosaaren syntyneen, lupaan omin käsin leipoa lättyyn. Yhden tuollaisen kohtalon olen jo joutunut näkemään, ja sen aikaansaamia roiskeita putsailen edelleen satunnaisilla metromatkoillani. 

Kehittyvän kunnan onnistuminen on meistä itsestämme kiinni. Hoidetaan homma kunnialla eikä edes ajatella sitä mahdollisuutta, että pieleen menneen kehitystyön takia itse kukin joutuisimme muuttokuormia lastaamaan ja hakemaan arjen luksusta jostain vielä löytämättömästä paikasta.

Auto tekee (mainos)miehen.

Yksi ihmisen sielun peilejä on auto. Se, ajaako tyyppi pikkiriikkisellä Micralla, isoimmalla kartano-Volvolla, kulahtaneella Ladalla tai uutuudenkarhealla Hummerilla kertoo huomattavan paljon niin tulotasosta ja yleisestä elämänasenteesta kuin esimerkiksi koulutuksesta... tai asuinpaikasta. Halusipa sitä tai ei, tietyt autot yhdistetään spontaanisti niin Punavuoreen, Kontulaan kuin Nurmijärveenkin. Todellisuusprosentista ei ole virhemarginaalin alittavaa näyttöä, mutta näin poikkitieteellisessä blogikirjoituksessa pystyy siitä huolimatta vetämään kohtuuaukottoman yhteyden postinumeron ja automallin välille.

Oman rassini leasingsopimus umpeutuu kesällä ja pommitus uuden tilaamisesta on voimistunut siihen pisteeseen, että huomenna joutuu jo ensimmäiset koeajot vetäisemään. Sen verran insinöörisuvun latentit geenit pyrkivät näissä yhteyksissä pintaan, että lähtökohtaisesti valinta on varsin pitkälle tehty, lukuunottamatta väriä jonka suhteen olen varautunut kompromisseihin – avioliitossahan on opittava valitsemaan sellaiset taistelut joissa katsoo voitonmahdollisuuksien olevan keskimääräistä paremmat. 

Lähtökohtaisestihan auto on joka tapauksessa asia joka ostetaan tunteella ja perustellaan järjellä. Sen vuoksi tunteille pitää antaa hetkeksi valta ja mahdollisuus määritellä suuntaviivat, joihin se rationaalinen päätös pohjautuu. Auto on osa identiteettiä, sen vuoksi sen on myös henkisesti sulauduttava omistajansa elinympäristöön.

Ja näkeehän sen; Etelä-Helsingissä kun liikkuu niin jos nyt PT Cruiserit, nuo mainosmiesten vuosituhannen vaihteen pakkomielteet (tunnustan, on sellainen minullakin ollut) ovat vähenemään päin niin samanlainen erottautumisen linja vallitsee edelleen. Unohtaa ei tietenkään sovi Audeja eikä Bemareita. Omalla tavallaan huippuveto on mielestäni kuitenkin viime viikolla Ratakadulla bongattu Hummer, jonka rekisterinumero oli CO-2. Tämä tarina on tosi. Vaikka kyseinen auto ei varsinainen ihannekiesini ole, soimaan itseäni siitä että en viitsinyt nähdä sitä puolen minuutin vaivaa että olisin aiheesta kuvan ottanut.

Muutto Nurmijärvelle toi välittömästi mukanaan myös kommentit siitä, mihin suuntaan autovalintani jatkossa tulisivat nytkähtämään. Farmariauto koiraverkolla oli normiveikkaus, ja oikeastaan jokainen arviointi piti sisällään latistumisen, lässähtämisen ja/tai keskiluokkaistumisen sävyjä. Ikäänkuin Nurmijärvi merkitsisi samaa kuin Lucy Jordanin herääminen unestaan; lopullisesti kuihtuneita haaveita ja väistämätöntä toteamusta siitä, että elämisestä alkaa kaikki ote lipeämään. Filosofisella tasollahan tuo on täyttä potaskaa. Siitä, että moista hypoteettista tunnetilaa täydellisimmin ilmentävä auto on farmari, en osaakaan olla täysin eri mieltä.

Itse olen pääsäntöisesti onnistunut liikkumaan autoasioissakin järkilinjoilla, mutta joskus ovat tunteet ottaneet niskalenkkiä. Amerikan-vuosien jälkeen, kolme Chrysler Neonia kokeneempana, päädyin hommaamaan edellämainitun PT Cruiserin. Mainosmiehenä on edelleen pakko ihailla sitä, että markkinoille tuodaan auto joka selkeästi näyttää sen tosiasian että auto ei ole pelkästään järkivalinta. Poppaloora osoittautui maineensa arvoiseksi; hauskannäköinen, ilmeikäs, kömpelö ja erityisen epäkätevä Valkjärven hiekkateillä rospuuton aikaan. Mutta en kadu. Se oli asia, joka piti saada systeemistä pois.

Omalla tavallaan PT Cruiser myös siirsi minut lopullisesti punavuorelaisesta lifestylestä Nurmijärvelle – siihen todelliseen sielunmaisemaani. Nyt kun maalla asutaan ja kantrimusiikkia kuunnellaan, tokihan luonnollinen valinta olisi jokin messevä pick-up. Hevosvoimia vaikka ja kuinka, eikä jäisi kiinni loskaan eikä mutaan. Diesel hyristäisi nohevasti, vaikka hintakehitys hirvittääkin. Saattaisi kuitenkin olla vaikea taskuparkkeerattava Etelä-Helsingissä. Jonkinmoisessa välimaastossa taidetaan seuraavakin leasingkausi mennä, mutta haave isosta Fordista pihamaalla on ottanut poppalooran paikan mielessä. Sinälläänhän ei ole väliä sillä, toteutuuko se koskaan. Pääasiahan kuitenkin on se, että haave ylipäätään on olemassa.