Uusille urille.

Meillä mainosalalla menestys perustuu, tai ainakin näin haluamme uskoa, jatkuvaan innovatiivisuuteen ja uusien ulottuvuuksien löytämiseen vanhoistakin asioista. Uudistu tai kuole, sanoi joku viisaampi aikoinaan ja totta tai ei, selväähän on se että paikalleen ei pidä jäädä. Tärkeintä on liike, ja eteenpäin on puskettava kuin mummo lumessa. Tampattujen polkujen varsilta löytää harvoin mitään sellaista, mitä joku muu ei jo olisi nähnyt.

Siitä löytyikin useampi aasinsilta nurmijärveläisen arkielämän konkretiaan. Oli nimittäin hiihtolomaviikko viime viikolla, ja satoipahan paljon lunta. Tässä kohtaa ihan turha sortua alituiseen itkuvirteen siitä, millainen pihanpuhdistusurakka odotti kotiinpalaajia viikonloppuna, mutta kun koulut maanantaina alkoivat, piti sitä ennen selvittää toinenkin haaste. Meillä maallahan kun lapset tarpovat kouluun pellon poikki, niin sattui reitti olemaan kohtuuhyvin ummessa. Kai sisukkaat alakoululaiset nyt muutaman sata metriä kestäisivät vyötäisiä myöten hangessakin rämpiä koulutuksen perässä, mutta ajattelimme silti naapurin herran kanssa tehdä poluntamppausmatkan pellon yli.

Jos nyt olen brändimaailmassa uusia uria aukoessani oppinut yhtä ja toista, niin Nurmijärvi-ilmiö osasi kyllä näinkin konkreettisessa väylänavaamisprojektissa näyttää voimaansa useammaltakin kantilta. Ensinnäkin hämmästelin sitä tosiasiaa, että puolentoista tunnin poljento läpi tiettömän tien jätti ihan hyvän fiiliksen. Nythän siis puhutaan lähtökohtaisesti nirppanokkaisesta mainosmiehestä, joka varmaan tilaisuuden tullen olisi käyttänyt tuon ajan (joka vastaa sattumoisin jalkapallo-ottelun nettokestoa, plus tuomarin määräämä lisäaika) muutenkin, tai ainakin vähempää ruumiillista ponnistusta tai konkreettista lopputulosta tuottaen. Itse prosessi, vaikka ei maailman helpoin ollutkaan, sujui kuin hammaslääkärissä käynti parhaimmillaan. Ei sattunut, sujui vaikeuksitta ja lopussa oli mukava fiilis että tuli tehtyä. Viimeisimpään jälkikaneettina vielä huomio, että en tehnyt sitä edes itselleni. Voiko olla totta, että monen muun hyvän asian ohella Nurmijärvi on onnistunut vähentämään yhtä mainosalan pahimmista vitsauksista ja (myönnetään, myönnetään) myös henkilökohtaista perisyntiäni, omaan napaan tuijottamista? 

Toinen pointti, vähän edelliseen liittyen, on se että ryhdyin oikeasti miettimään tuota mitä blogin alussa jo mainitsin. Että lapset tosiaan ovat tarponeet tuon matkan, pellon poikki, elokuusta asti, ilman että sitä kertaakaan on tampattu, kuivatettu tai tasoiteltu. Mietin toisenkin sekunnin ja tajusin, että en ole kotona kertaakaan kuullut ensimmäistäkään kommenttia tai valitusta siitä että jotenkin olisi ottanut koville. Tai että ei olisi huvittanut. Ei ollut naapurikaan. Voi jumaschleisson, lapsuuteni Äänekoskella minua sapetti ehkä eniten maailmassa se että asuimme 600 metrin päässä koulusta ja jouduin kävelemään koulumatkat kun pyörän käyttörajaksi oli määritelty kilometri. Siis kävelemään asfalttijalkakäytävää loivaan alamäkeen. Muistaakseni käytin vielä kohtuuison effortin sen miettimiseen, kuinka olisin voinut mitata koulumatkan jotenkin mutkan kautta ja hyvällä omatunnolla ilmoittaa sen kilsan pituiseksi. On sitä lapset joskus olleet herkkähipiäisiä.

Muistan myös sen, kuinka yläasteella kouluumme saapuivat myös maaseutualueiden oppilaat, ne sieltä kyläkouluista, peltojen vierestä. Taajama-asukkaat katsoivat uteliaina ja pelonsekaisin tuntein millaista sakkia koulubussista purkautui. Urbaaneja legendoja heidän rujosta luonteestaan oli kantautunut kaupunkiin. Rankkaa porukkaa kuulemma. Ja kun kauneus tuppaa katsojan silmissä olemaan, siltä he myös näyttivät.

Kun yläasteaika joskus alkaa, toivon että meidänkin kylän oppilaat saavuttavat samaa kunnioitusta rantautuessaan Klaukkalan tai Kirkonkylän suuryksiköihin. Sen he eittämättä ovat ansainneet, jos ei muuta niin läpi lukuvuoden peltojen yli tallustamisensa ansiosta. Ei onnistuisi ihan jokaiselta, minulta varmaan kaikkein vähiten.

Nyt se antaumuksella tamppaamamme polku on muuten viimeisten lumisateiden jäljiltä taas täysin ummessa. En taida tänään sitä kuitenkaan putsata, heitän tyttären mieluummin aamulla autolla, ja eikös loppuviikosta jo alakin kevätkelit? Alkaahan?!?

600 kilsaa kotiin.

Tänä aamuna lähdimme ajamaan Oulun keskustasta nelostietä alaspäin. Hiihtolomaviikko on väistämättä kääntymässä loppupuolelle, ja matka kohti kotia alkoi. Tänään tultiin puoleen väliin ja huomenna lauantaina kiskaistaan toiset 300 kilometriä ja risat. Toivottavasti kelit suosivat ja hermo pitää itse kullakin, nyt kun suksiboksien vyöry kohti etelää on alkanut.

Kokemus on opettanut, että kun juurtumisosastolla on ongelmia, isommalle ja pienemmälle matkalle lähtö ja siellä oleminen tapahtuu koko lailla erilaisissa puitteissa. Ikäänkuin sellaisella matkalla ei olisi varsinaista alkua ja loppua, vaan reissussa oleminen on enemmän vaiheittaista mutta silti yhtäjaksoista lipumista. Tavallaan mennään eteenpäin ja liikutaan välisatamasta toiseen, mutta sitä isoa ja varsinaista kiinnekohtaa, kaiken lähtö- ja päätepistettä ei ole. Kaikki on tietysti suhteellista ja tuonmalliseen elämäntyyliin omalla tavallaan kuuluukin jonkinasteinen ajelehtiminen. Kaikeksi onneksi ihminen on oppivainen eläin, ja mitä enemmän elämä opettaa, sitä enemmän myös ymmärtää sitä että loppujen lopuksi yksi on tässäkin asiassa ylitse muiden. Poissa on hyvä, mutta kotona kuitenkin paras.

Syvällisempiin psykoanalyyseihin en aio ryhtyä mutta uskallan omiin kokemuksiin pohjautuen sanoa, että niin kivaa kun reissaaminen onkin, entistä enemmän saa uusista ympäristöistä irti silloin kun tietää itse ihan tarkalleen, mistä on tullut ja mihin kuuluu. Vaikken nyt varsinaisilla itseni etsimisen matkoilla ole ollut, Suomea ja maailmaa on tullut sen verran kierrettyä että osaa myös peilata matkakokemuksiaan omiin, senhetkisiin elämäntilanteisiin. Kun Nurmijärvelle muuton myötä elämään tuli se iso kiinnekohta (jossa tietenkään naimisiinmeno, talonrakennus ja perheen perustaminen eivät mitenkään vähäistä roolia näytelleet), on matkailusta kadonnut aimo annos ajelehtimista ja levottomuutta. Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä helpompi on myös tunnustaa omat juurensa ja palata niille, kerta toisensa jälkeen. Olen lähtenyt henkselit paukkuen Helsinkiin opiskelemaan, kesäksi Minnesotaan, vuodeksi Marylandiin ja ties kuinka monta kertaa hiihtolomaviikolle Lappiin. Ihan loistavia päätöksiä kaikki. Ei vähiten siksi, että jokainen noista ja muista tässä mainitsemattomista reissuistani on antanut minulle pienen palan lisää omaa oikeaa persoonaani. Alussa ei oikeastaan edes tuntunut siltä että lähti jostain johon kuuluisi ja jonne nyt oikeasti tarvitsisi palata. Nyt tietää tarkalleen missä elämän koti on, ja mistä itsensä löytää kun se niinsanottu arki alkaa. Ja se on kuulkaas hyvä tunne. Vähän niinkuin benji-hyppyyn lähtiessä – nyt on helppo loikata tuntemattomampiinkin paikkoihin kun voi luottaa siihen että takaisin pompataan, käytiin sitten kuinka kaukana tahansa kääntymässä. Tai sitten vaan viettää viikko hiihdellen perheen kanssa. 

Etäisyyden ottaminen kotikonnuilta antaa perspektiiviä – siinäpähän asia johon näissä kirjoituksissa on jo tullut puututtua. Kun katsoo asioita uudessa ympäristössä, uudella tavalla, osaa myös entistä enemmän ja monimuotoisemmin arvostaa sitä oman elämän peruskiveä joka on vuosien aikana tullut muurattua. Voidaankin sanoa, että kun auton nokka kääntyi tänä aamuna kohti etelää, ikäänkuin siellä jossain, reilun 600 kilometrin päässä syttyi valo joka toivotti hyvää matkaa ja tervetuloa kotiin. Ja koko tämän matkan kun nelostietä painetaan alaspäin, siellä se valo omalla tavallaan loistaa. Vähän niinkuin yksittäinen tähti keskellä pimeää taivasta, tukevana perustana jolta on taas hyvä ponnistaa elämän uusiin reissuihin ja seikkailuihin – Nurmijärven kotitalo tarkempana ja luonnollisempana kuin Google Mapsissa konsanaan.

Taitaa siellä odottaa myös kaikkien aikojen lumityöt ja kaksi vihaista kissaa, jotka ovat matkan aikana naapureiden hyvässä hoidossa mutta haluavat silti näyttää hapanta naamaa kun eivät päässeet mukaan. Mutta ne nyt ovat niitä yksittäisiä arjen asioita joiden kanssa kyllä pystytään elämään.

Vasta ja paino.

Tämä on todettu ihan psykologisissa testeissä: minä olen sen sorttinen yksilö joka ei pyri oikeastaan millään elämän osa-alueella löytämään tasapainoa niinsanottuun perisuomalaiseen insinöörityyliin hakeutumalla mahdollisimman lähelle origoa. Minun balanssini perustuu kahteen toisistaan sangen kaukanakin sijaitsevaan ja useimmiten varsin raskaaseen vaakakuppiin. Tai lähemmin sanottuna siihen, että nämä vaakakupit, vaikkakin kaukana toisistaan, ovat keskenään mahdollisimman samanpainoisia. Liekö tämä tulkittavissa myös niin, että heilahdusriski on lähtökohtaisesti ilmeinen, ja nopea korjausliike on ratkaisevassa asemassa siihen nähden, mennäänkö loppujen lopuksi nurin vai ei.

Lähtökohtaisina parametreinä olivat järki ja tunne, ja kysymys siitä, kumpaanko päätöksentekoni yleisesti ottaen perustuu. Minä siis ajattelen hyvin järkevästi, mutta rationaalista käyttäytymistäni säestää vahva tunnelataus. Siihen tutkimus ei muistaakseni ottanut kantaa, haittaako jompi kumpi toista vai onko niistä jopa hyötyä toisilleen. Se vain totesi molempien olevan läsnä.

Kun tuo testi tehtiin, olin niinsanotusti lähestymässä lakipistettä elämänvaiheessani etelähelsinkiläisenä mainosmiehenä. Tietysti tuolloin oli vallalla käsitys, että tämä meno jatkuisi ikuisesti ja olisi näin ollen sekä järki- että tunnepäätösten yhdistetty riemuvoitto. Eritoten tuossa valossa on ollut mielenkiintoista käyttää aina silloin tällöin muutama hetki sen miettimiseen, onko näistä lähtökuopista Nurmijärvelle muuttaminen enemmän järjen vai tunteen päätös? 

Järkisyitä on tietysti monia. Halvemmat neliöhinnat. Luontoa. Maisemia. Kyläkoulu. Kasvimaa (tämä saattaa muuttua hyvinkin tunnepitoiseksi parametriksi jahka kylvökausi lähestyy). Raitis ilma. Vähemmän spurguja. 

Tunnepuolellakin löytyy litaniaa. Vapaus. Elintila. Fiilis siitä, että kuuluu jonnekin. Ilo hakea Hesari postilaatikolta kun aurinko jo pilkottaa.

Syitähän on sekä järjen että tunteen puolella. Ja paljon, sillä nuo listat olivat vasta alkua. Lopputuloksena saavutetaan elämäntilanne, jossa kaksi vaakakuppia todellakin tasapainottavat luontevasti toisiaan. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vahvempi balanssi tuntuu elämässä kaikinpuolin olevan. Ei mainostoimistotyöstä Punavuoressa palaudu millään jos vähäisen vapaa-aikansa kuluttaa Kurvin kulmilla tallusteluun. Käytäntö on ehtinyt vahvasti osoittamaan todeksi sen, että leppoisassa kulttuurimaisemassa tokenee sekä sielu että ruumis, ja akut latautuvat täyteen iskuun kun koneisto saadaan näille nurkille toipumaan työviikon rasituksista. Loppujen lopuksi vasta jälkikäteen todella huomaa, kuinka tätä ennen kaikki elämän punnukset ovat olleet samassa vaakakupissa. Kai niiden kanssa jaksaa nuorempana sinnitellä kaatumatta, mutta kun iän mukana tulee viisaammaksi niin huomaa kuinka paljon järkevämpää on tasoittaa kuormaa, kun siihen kerran on mahdollisuus.

Vaikea on tietysti sanoa, pystytäänkö ylirationaalisella insinöörilogiikalla koskaan osoittamaan Nurmijärven ylivertaisuus asuinpaikkana, samalla tavalla kuin päästettäessä järjen ohella suuret tunteet näyttämään koko kirjoaan. Sen verran tietysti tarvittiin kylmää neliöhintalaskuakin, että ensimmäisten tunnekuohujen aiheuttama heilahdus saatiin korjattua ja vaakakupit pysymään juuri onnistuneella tavalla tasapainossa. 

Maalaisjärkeä.

Kun Klaukkalan hyvä urheilukenttä on lumen ja roudan tilapäisesti alleen hautaama, näinä päivinä joutuu piipahtamaan Espoon puolella jos haluaa ottaa tuntumaa radalla juoksemiseen. Samalla astutaan monessakin mielessä maaseudulta metropolialueelle.

Liekö tuon demografisen muutoksen aiheuttamaa oli myös kummastunut ilmeeni kun sinällään kehnosti menneen aamutreenin jälkeen löntystin suihkuun. Silmät kyllä aukenivat sepposelleen kun eteen lävähti kyltti, jossa boldatuilla kirjasimilla ja huutomerkin kera sanottiin: Huom! Penkkejä ei saa viedä suihkutilaan!

Pakko oli moinen kehotus lukea kahteenkin kertaan, ennen kuin ymmärsin että siinä tosiaankin, ihan oikeasti, kiellettiin viemästä penkkejä suihkutilaan. Ongelma taisi niillä kulmilla olla kohtuullisen iso, koska vastaava kyltti löytyi myös viereisen pukuhuoneen ovelta. Mutta miksi, oi miksi joku haluaisi viedä penkkejä suihkutilaan? Siinäpä asia joka askarruttaa mieltä yhä edelleen. 

Ensinnäkin, niille jotka uupumisen tai muun syyn takia suihkuttelevat mieluiten istualtaan, suihkutilat tarjosivat jo kaksi pitkää ja kiinnipultattua penkkiä. Toiseksi, suurin osa pukuhuoneen penkeistä, siis niitä joita suihkuunvienti ensisijaisesti uhkasi, oli tiukasti samaa rakennetta kuin naulakotkin, mahdotonta irrottaa ilman aikaa, apuvälineitä ja piikkauksen aiheuttamaa, sangen huomattavaa meteliä ja pölyä. Ne kaksi teknisesti irrallista penkkiä olivat viiden metrin pituisia ja painoivat arviolta 100 kiloa. Ei ihan spontaanisti, ilkivallan tai hauskanpidon nimissä, siirreltävissä.

Koska kieltäydyn vielä taantumasta jossain kohtaa väistämättömään ”ei noin minun nuoruudessani ollut tapana” -ajatteluun, en jaksa tajuta että nykyajan nuoret vaan huvittelevat irrottelemalla ja kanniskelemalla tajuttoman raskaita penkkirakennelmia suihkuun. Tai se nyt vielä puuttuisi jos aikuiset olisivat asialla. Näin ollen ainoa tapa, millä tuon kyltin pystyn itselleni millään tasolla selittämään on se, että pääkaupunkiseudulla asiat vaan nähdään eri tavalla kuin muualla. Näin se meillä vaan menee. Olenko siis lopultakin vieraantunut täysin pääkaupunkiseudun ajattelutavasta, jos minun mielestäni ei ole mitään järkeä, missään olosuhteessa, että puisia pukuhuonepenkkejä kannetaan suihkuun? Onko maalaisjärki ottanut niin täydellisen ylivallan mainosmiehessä, että tuollainen, varmaankin sitten joidenkin mielestä ihan asiallinen ja perusteltu kielto tuntuu totaalisen käsittämättömältä? 

Juoksun aikana olin jo kiinnittänyt huomiota radan varrella olevaan syljeskelykieltoon. Kyseessähän ei ole mikään ulkotartan vaan enemmänkin mattomainen mondo-pinnoite ja itse ajattelen että johan sen terve (maalais)järkikin sanoo että jos tuohon sylkee niin räkä lillii siinä kuin kokolattiamatolla ja sen jälkeen jättää messevän tahran. Ei tulisi mieleenkään, mutta niin kai sitten jotkut ajattelevat, että matolle räkiminen on ihan ok. Vaikka sitten näin kylässä käydessä. Kun kerran kieltokyltti on sillekin tarvittu.

Pakko ottaa instanttia vertailukohtaa Nurmijärveen. Balanssin kuntosalilla ei kielletä räkimistä eikä penkkien viemistä suihkuun, ei myöskään Rajamäen uimahallin kuntosalilla tai altaiden puolella. Balanssissa muistutetaan kohteliaasti viimeistä lähtijää sammuttamaan valot, saunan ja radion. Myönnetään että maalaisjärki senkin sanoisi ilman lappua, mutta toisaalta moni unohtaa saliolosuhteissa kiinnittää asiaan huomiota. Muistustus on siis perusteltu. Uimahallilla kielletään shortseissa uiminen ja komennetaan suihkuun ennen altaaseen menoa. Teinit halunnevat brassailla bermudoillaan ja föönatuilla niskatukillaan eivätkä aina ymmärrä että ne likaavat veden tehokkaasti ja näin haittaavat muita. Hyväksytään.

Mikä ihme on joihinkin mennyt kun joudutaan penkkien vieminen suihkuun ihan erikseen kieltämään? Onneksi Nurmijärvellä ei tuontasoisiin huomautuksiin vielä ainakaan ole tarvinnut törmätä. Ihmisten kykyyn ajatella omilla aivoillaan ja rehellisen maalaisjärjen voimaan voi punavuorelainen mainosmieskin täällä kaikeksi onneksi luottaa.

Vuori ja Muhammed.

Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin Nurmijärvi-ilmiötä tulee ajateltua hieman analyyttisemmassa valossa kuin tavallisesti. Jos hakee ilmiön selkeintä ilmentymää – toisaalta myös kriittisintä tekijää –  uskon että suurin osa on samaa mieltä kanssani sen suhteen, että se on työmatkaliikenne kolmostietä etelään. Varsinainen ilmiön symboli.

Aamu alkoi hyvin, kunnanjohtajan paikkakuntalaisille yrittäjille tarjoamalla kahvitilaisuudella. Iso käsi muuten elinkeinotoimelle siitä, että se on ottanut aktiivista roolia ja ryhtynyt positiivisella tavalla potkimaan ahterille niin yrityksiä kuin ihmisiäkin. Vaikka oma toimintani asettuu näinä päivinä sangen tiiviisti Helsinki-Kuopio -akselille, aina silloin tällöin ja erityisesti tällaisissa tilaisuuksissa tulee mieleen, eikö asiat sittenkin voisi sujua paremmin jos Helsingin tyystin vaihtaisi Nurmijärveen.

Tilaisuudessa kuulin, että 45 prosenttia nurmijärveläisistä työssäkävijöistä on töissä Vantaalla tai Helsingissä. Siinäpä numero jonka valossa tajuaa kolmostien ruuhkat taas himpun paremmin. Mahtako tuota sumaa purkaa jonain kauniina päivänä ehkä avautuva ohitustie, mahtaako siinä auttaa Marjaratakaan? Huh huh sentään.

Nythän liikenne pitkin kolmostietä on sujunut suhteellisen miellyttävästi. Mutta on Nurmijärvi-ilmiöstä viime vuosina otettu mittaakin; ensin oli Hakamäentien uusiminen, sen jälkeen Kehä kolmosen. Puolitoista vuotta kappale tajutonta ruuhkamatelua. Vastaavasti lopputulos on molemmissa projekteissa ollut suorastaan häikäisevä parannus entiseen, ja juuri noin ne on tehtävä. Kun kerran leikkiin ryhdytään ja v-kerrointa nostetaan, niin käännetään samalla pari piirua lisää kaakkoa kohti, jotta saadaan asiat samalla rytinällä priimakuntoon.

Takki on kuitenkin juuri nyt ihan tyhjä ainaiseen jonotteluun. Siksi eilinen uutinen Marjaradan kohta aiheuttamista, KAHDEN vuoden mittaisista kolmostien hidasteluista ja kiertoteistä löi vannoutuneimmankin nurmijärvi-ilmiöläisen takaisin köysiin. Juuri kun on entiset saatu kunnialla päätökseen niin eikun pökköä pesään ja uutta remonttia kehiin. Tarvitsemmehan me Marjaradan, mutta joskus kun vaan tuntuu siltä että ei nyt taas.

Päivän kruunuksi alkoi alkuiltapäivästä satamaan lunta Punavuoressa ja paniikkimieliala otti vauhtia. Ihmiset selvästi muistivat viime aikojen kolarisumat ja liukastelut ja säntäsivät ulos kaupungista kuin rotat uppoavasta laivasta. Allekirjoittanut muiden mukana. Kehä ykköseltä asti hissun kissun kotiin vaikka varsinainen ruuhka-aika oli vasta tulossa. Voidaan sanoa että tämä työpäivä ei mennyt sitten ollenkaan by the book. 

Mutta tiedättekös mikä oli päivän havainto? Kertaakaan noiden kaikkien takapotkujen aikana en manannut sitä tosiasiaa että asun Nurmijärvellä! Sen sijaan mietin useampaankin kertaan sitä, mitä hemmetin hyötyä loppujen lopuksi on siinä, että ramppaan töissä Punavuoressa. Muhammedin matkat vuoren luokse alkoivat kyllästyttää toden teolla. Mutta ainoa vaihtoehto, mikä tuli mieleen asian korjaamiseksi oli vuoren siirtäminen. Jos tämä kerran näin vaikeaksi menee, niin Muhammed aikoo vastedes pysyä siellä missä on. Omasta onnesta ei ryhdytä tinkimään sen takia, että penteleen vuori on niin vaikeasti saavutettavissa.

Päivä alkoi hyvin, ja hyvin se aiotaan myös päättää – uusien toimitilojen katselemiseen omasta kotikunnasta, tai jostain läheltä. Kokemuksesta tiedän, että tarjontaa on sen verran vähän että tuskin se mihinkään konkreettiseen ainakaan ihan heti johtaa. Olen nimittäin ennenkin moisen toimenpiteen tehnyt, akuuttiterapian nimissä. Suorituksena se on omalla tavallaan rauhoittava ja uutta uskoa valava. Jos ei mitään muuta, niin ainakin se muistuttaa tehokkaasti siitä, miksi kaikkeen tähän Nurmijärvi-touhuun on ryhdytty ja miksi siitä edelleen kannattaa kaikin voimin pitää kiinni.

Katson maalaismaisemaa.

Yksi ihan ensimmäisistä mainoshommissa eteeni tulleista projekteista käsitteli kuntamarkkinointia. Tuolloin elettiin 90-luvun alun lamavuosia ja eteläpohjalaiset Alajärvi, Lappajärvi, Kortesjärvi ja Vimpeli olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen ja kääntyä itsensä kiinnostavaksi tekemisessä peräti helsinkiläisen mainostoimiston puoleen. Matkailijoita piti tietysti houkutella, mutta ennen muuta yrityksiä ja veronmaksajia.

Kaukonäköisesti ymmärsivät pohjalaiskunnat brändäämisen merkityksen. Olen jäävi ottamaan kantaa sen enempää siihen, mitä kertoi helsinkiläisen mainostoimiston sitoutumisesta hankkeeseen se, että hommaan nimitettiin kaikkein keltanokkaisin suunnittelutiimi, tai toimenpiteittemme tuloksista se, että ainakaan tällä kaikkein uusimmalla kuntakartalla eivät kyseiset kunnat isommin pullistele, taitaa Alajärvi olla ainoa joka nimenä on enää edes teoreettisesti mukana. Yhtä kaikki, usko oli kova ja into katossa kun suuntasimme kohti lakeuksia briiffiä hakemaan.

Varsinaisesti tämä kirjoitus ei kuitenkaan kerro sen enempää kuntauudistuksesta kuin niiden brändäämisestäkään, vaan enemmän nuoren mainosmiehen hienoisesta asenteellisuudesta akselilla cityelämä/maalaisromantiikka. Olimme Vimpelin kunnantalolla palaveeraamassa seudun vahvuuksista, ja kunnanjohtaja kehui sikäläistä Lakeaharjun seutua ja sen vetovoimaa. Oli kuulemma komia paikka jossa aikaa kelpasi paikallistenkin viettää. ”Kukapa nyt ei haluaisi maisemia katsella” oli sanatarkka kiteytys. Olin hämmentynyt, sillä en löytänyt tuosta lauseesta sen enempää mainosargumentoinnin perusteita kuin järjen hiventäkään. Missä oli action ja rokkenroll, mekö muka jäisimme tuleen makaamaan ja lojuisimme rinteessä horisonttia pällistellen kun muut kunnat painaisivat ohitsemme? Maisemia? Jos kerran silloinen aika ei seduloita tai vastaavia rahamagneetteja tuntenutkaan niin ei kai nyt maisemiin kannattaisi tyytyä, edes mielikuvissa?

Paljon ehtii tapahtua parissakymmenessä vuodessa. Tätä nykyä kun kurvailee vähän seesteisempänä mutta vähintään yhtä kunnianhimoisena brändijamppana vaikkapa Kiljavannummen tai Myllykosken liepeillä, usein tulee ihan vaan pysähdyttyä tien sivuun, astuttua ylös ja luotua katseen tai pari ympärilleen. Nurmijärvi kun on täynnä A. Kivenkin tunnetuksi tekemiä, alati mutkittelevia pikkuteitä joita pitkin kun juoksentelee, ei tarvitse iPodia tai kännykkää mukanaan raijata mielenkiintoa yllä pitämässä. Viime viikonloppuna hiihtelimme kotimme viereisellä pellolla, ja pakko oli pakkasesta huolimatta pysähtyä ja katsoa tuttua taloa välillä vähän epätavanomaisemmasta vinkkelistä. Siihenkin olisi voinut jumittua vaikka kuinka pitkäksi aikaa, tuijottelemaan ja ihmettelemään miten hyvin asiat ovatkaan kun tällaisistakin yksinkertaisista jutuista kuin upeista maisemista pystyy näinä päivinä ottamaan ilon irti.

Meidän kylän oma poika Hannu Karpo listasi aikoinaan ohjelmassaan Suomen rumimmat taajamat, ja Klaukkala esiteltiin ensimmäisten joukossa. Jos oikein muistan niin moitittiin pitkulaiseksi ja hajanaiseksi, ilman mitään tyylitajua. Jos arkkitehtonisesti asiaa katsoo, niin eihän Klaukkalasta järin paljoa suunnitelmallisuutta löydy. Mutta sitäkin enemmän löytyy muistojen estradeja ja kiinnekohtia monimuotoiseen arjen luksukseen. Sieltä se perimmäinen onni kuitenkin kumpuaa, ja sitä Nurmijärvi on suorastaan pullollaan kun osaa oikein silmin katsoa. Ihan samalla tavalla vetoaa Kirkonkylän kaurismäkeläinen katukuva tai Rajamäen urheilupuiston vähän robusti mutta hyvää tarkoittava muotokieli. 

Komeissa maisemissa silmä lepää, ja taputan itseäni kaiken muun ohella päähän myös sen ansiosta, että olen moisen pystynyt tajuamaan. Ja se todellinen lisäarvo – se löytyy silloin kun pystyy tuijottamaan ympäristöään niin intensiivisesti, että löytää esteettisen ulkokuoren alta sen kaikkein syvimmän merkityksen.

Hiiriä ja ihmisiä.

Etenkin nyt kun pakkaset ovat paukkuneet eikä ihan joka-aamuinen uuden lumen kerros ylitä kymmentä senttiä, on mielenkiintoista seurata minkälaista faunaa Nurmijärven postikorttimaiset peltomaisemat ovat luokseen houkutelleet. Myönnetään, varmaankin kaikki eläinlajit olivat meidän kulmilla minua ennen. Siitä huolimatta on aika mielenkiintoista noin introverttiperspektiivistä seurata, kuinka animaalis-primitiivisiä reaktioita ja toimintaa aboriginaalit saattavatkaan uudisasukkaassa herättää.

Ennen Nurmijärvi-aikaani en isommin eläinten kanssa arkielämässä kohtaillut, mutta toista on meno tätä nykyä meidän pihamaalla. Aikaisemmin niin eksoottiset jänikset ovat suorastaan joka-aamuinen jälki-ilmiö. Kun pakkanen kiristyy ja lumipeite nousee niin Väiski Vemmelsäärien reitit näyttävät kulkevan yhä lähempää omenapuita. Perinpohjaisemmasta tutkimustyöstä kiinnostunut perheen naisväki bongasi viikonloppuna myös peuran jäljet kasvimaan kupeesta. Siitä olen kolmen yksilön nähneen vetävän täyttä laukkaa yli myös eräänä kuulaana syyspäivänä. Viikonloppuna pellolla hiihdellessämme näytti ladulla vierailleen itse kettu repolainen. Alkaa olla jo ensiluokkaista safarieksotiikkaa kaupunkilaispojalle.

Kun heinäpellon peränurkassa eletään, ei lie ihmeellistä että eniten saamme varautua pienten hiirulaisten vierailuihin. Yleensä jo syksyn iltojen pimetessä ensimmäiset yksilöt lähtevät liikkeelle, päätyen silloin tällöin varastoon tai välikattoon rapistelemaan. Varsinkin ensimmäisinä vuosina kun olimme oman kotikolomme heidän ikiaikaisille vaellusreiteilleen rohjenneet pystyttää, nokkapokkaa jouduttiin tuon tuostakin ottamaan.

Kun hiiret varastossa myllersivät, pitihän sinne loukut virittää. Mutta mitäs sitten kun nalli napsahti ja hiiri jäi leivänmurun kiilto silmissään elottomana loukkuun? Suorastaan naurattaa näinä päivinä kun ensimmäisiä saaliitani pyydyksistä irrottelin. Ei se maailman helpoin tehtävä ollut kynällä taistelemaan tottuneelle mainosmiehelle, hiirulaisen vieminen viimeiselle matkalleen. Aristelinkohan enemmän sitä, että se oli niin kuollut vai sitä, että jos siinä saattaisikin henki vielä pihistä. Tiedä häntä, mutta jos jossain olen kehittynyt omakotitalossa asujana niin se on kyllä hiirten tappaminen. Tai sitten siimahännät vain tätä nykyä niin paljon ärsyttävät, että kun niitä loukuista tapaa niin muita mutkitta tarttuu kiinni ja paiskaa menemään. Ehkä ensin katsoo suoraan kuolleisiin silmiin ja sihisee joitain varoituksen sanoja, että älä kuule toiste yritä. Lapio ja sunnuntain Hesari ovat loukkujen ohella toimineet murha-aseina ihan loistavasti. Ei sääliä, ei säikähdyksiä, vain kliinistä viimeistelyä. Maailma muuttuu mainosmiehelläkin. On vaan tänä vuonna ollut niin pahuksen hiljaista hiiririntamalla. Damn.

Vaikka kuolleiden pieneläinten käsittely alkaa jo sujumaan, pari kevättä sitten tuli eteen vähän kinkkisempi tilanne. Keväällä kun käänsin kasvimaata ja samalla levittelin päälle naapurin edellisenä syksynä toimittamaa lantakasaa, talikko tuntui yhdellä polkaisulla hieman jumittavan. Lisää painoa jalalle niin rusahti jo ihan komeasti. Ja kun talikon nostin kasasta, törötti siinä jänis. Eikähän siinä muuten isompia, mutta kun silloin 5-vuotias tyttäreni kuului kaverinsa kanssa lähestyvän. Harvoin on mainosmies liikkunut yhtä livakasti ja päämäärätietoisesti kun syöksyessään jänis talikossa kohti kottikärryjä kätkeäkseen saaliinsa jonka näkeminen olisi varmasti kirvoittanut tytöiltä vaateita sangen perusteellisesta selonteosta. Siinä sitä oltaisiin oltu, änkytetty jotain yhtä vähän uskottavaa kuin ”se oli jo kuollut kun polkaisin talikkoni siihen”. Onneksi ehätin ajoissa ja sain vielä houkuteltua tytöt leikkimökkiin siksi aikaa kun kuskasin kottikärryt kauas pellon reunaan ja nakkasin jänöjussin lapiolla niin pitkälle kuin pystyin. Sinne se laskeutui, komean kaaren päätteeksi koivikon juureen ja varmaan sen joku kettu nopeasti korjasi parempaan talteen. Ettei muuten vaan ollut se sama joka viikonloppuna oli päättänyt tulla hiihtoladun varteen katsomaan, olisiko mainosmies kattanut lisää moisia herkkuja tarjolle.

Mokkapalojen valtakunta.

Varsinaisesti en ole varma, onko ilmiö enemmän kytköksissä vanhemmuuteen kuin nurmijärveläisyyteen, mutta yksi asia on varma: ennen tänne muuttamista mokkapalojen rooli elämässäni oli häviävän marginaalinen. Vaan eipä ole enää.

Muutaman näin jälkikäteen ajateltuna selvän mutta siinä hetkessä olankohautuksella sivuutettujen varoitussignaalien jälkeen noiden tummanpuhuvien kuutioiden vyöry alkoi toden teolla jokunen kesä sitten. Tyttäreni kävi Nurmijärven Jalkapalloseuran Prinsessafutiksessa (mikä oivallinen alabrändäys jalon lajin myymiseksi asiaan nelivuotiaina mahdollisesti turhan väheksyvästi suhtautuville neitosille, toim. huom.) Maaniitun koulun viereisellä nurmikenttäalueella. Sen vieressä on työpäivän uuvuttamille vanhemmille kuin varta vasten rakennettu rinne, jossa pystyy – tietysti tyttöjen harjoitteiden seuraamisen ohella – vaikkapa hetkiseksi ummistamaan silmänsä ja nauttimaan kesästä. Taisivat olla järjestyksessään toiset (2.) treenit kun linnunlauluun keskittymiseni keskeytti asiallinen mutta määrätietoinen ääni: ”Parin viikon päästä meillä olisi tämäjatämä turnaus.”

Pelin henki oli vapaaehtoinen mutta selvä; kaksi tuntia kahvilanpitoa tai pellillinen mokkapaloja, siinä vaihtoehdot joista sopivamman poimimista seura suuresti arvostaisi. Vaikka asia on sinällään ymmärrettävä ja jopa kannatettava, vastauksen antaminen kesti hivenen odotettua kauemmin. Mitkä ihmeen mokkapalat, ja pellillinen? Saattaa kuulostaa tässä kohtaa triviaalilta mutta uskokaa pois – aiheeseen vihkiytymättömälle puskan takaa heitettynä kestää aikansa ennen kuin moinen toimintakehotus realisoituu minkään tason näkyväksi reagoinniksi.

Tuon kokemuksen jälkeen mokkapaloista on tullut alati toistuva ilmiö arkielämässäni. Ne iskevät usein, voimalla ja intensiteetillä joka kantaa kauas. Niiden maku murtaa puolustuksen, mutta ameebamainen tapa levittäytyä kaikkiin päivittäisen elämän osa-alueisiin herättää väkisinkin kysymyksen: mikä korkeampi voima mahtaa olla mokkapalojen takana?

Lähtemätön osa nurmijärveläistä arkea ne ainakin tuntuvat olevan, ja kokemusten kautta myös reagointiherkkyyteni on virittynyt huippuunsa. Kun mokkapaloihin kerran ajautuu kiinni, valppaus sekä sanaa että tuotetta kohtaan yltää uskomattomalle tasolle. Missä tahansa niistä edes pihaus kuuluu tai vilaus näkyy, se ei jää huomaamatta. Ja herkistymissignaaleja, niitähän riittää. Joulujuhlat, pihakekkerit, päiväkodin myyjäiset, koulun vanhempainkerhon happeningit, kyläpäivät, koulun diskot, kissanristiäiset... tilaisuuksia on vaikka ja kuinka paljon, eikä sellaista kokoontumista mihin ei ainakaan meidän kylällä muutamassa keittiössä mokkapaloja veivattaisi.

Tokihan mokkapalojen lupaus ja lunastus ovat kohdallaan. Tasaisen trimmattu, usein strösselillä ryyditetty ulkokuori houkuttelee luokseen, ja jos yhtään ollaan kyläkoulureseptiä seurattu, niin ensimmäinen puraisu riittää vakuuttamaan, että nyt ollaan tekemisissä aidon asian kanssa. Herkkuahan se on, pellin päästä päähän, mutta silti voidaan sanoa että se markkinaosuus millä yllämainittujen tapahtumien ykköseksi on ylletty, ei ole pelkästään sillä selitetty. Jotain immateriaalista lisäarvoa tai muuten alitajuntaan vaikuttavaa ainesosaa on mokkapaloissa pakko olla, sillä tuolle tasolle yltäminen vaatii brändimaailmassa melkoisia ihmetemppuja.

Kustannustehokkuus? Voisi tietysti kuvitella että verrattuna esimerkiksi sacherkakkuun mokkapalat tarjoavat edullista nautintoa. Kuljetettavuus? Kun sangen usein palat tehdään kotona ja kuskataan valmiina myyntipisteelle, on tietysti hyvä että ne eivät muhjaannu kuten kermakakku tai suklaakohokas. Kalorijytky? Jos kulutus on vaikkapa kuusi palaa, niin verrattuna juustokakkuun mennään varmaan myös lääkärin mielestä suotuisammissa, tai ainakin vähemmän katastrofaalisissa lukemissa.

Tai ehkä ne sitten vaan ovat niin hyviä. Tänään muuten Valkjärven koulun diskossa niitä taas riittää. Toivottavasti tytär muistaa kotona kyhjöttävää isäänsä ja nappaa muutaman palan kotiintuomisiksi.