Kahvia koneeseen.

Sen verran meikäläisessäkin on keskivertomainosmiehelle tyypillistä mokkalattehipsteriä että suurin piirtein ilosta hypin kun Wayne’s Coffee rantautui Klaukkalaan. Suhteeni kahviin on voimakas mutta yksinkertainen. Kunhan se on vahvaa ja sitä on paljon, kaikkien muiden yksityiskohtien kanssa pystytään kyllä elämään.

Vaikka soijacappuccinot, makusiirappilatte-espressot sun muut eksoottisemmat mallit ovat jääneet huomattavasti vähemmälle, on Wayne’s Coffee tervetullut tuulahdus niinsanotusta isosta maailmasta. Amerikkalaista isoveljeään Starbucksia upeasti jäljittelevä Wayne ymmärtää, että iso kahvi on ISO kahvi, ja se jos mikä on loistava pelinavaus kaltaiselleni kofeiinijunkielle. Älkääkä edes yrittäkö aloittaa Starbucksin dissaamista elähtäneillä McDonald´s-vertailuillanne. Juuri se, että siellä tietää etukäteen mitä tuleman pitää, tekee moisesta ketjusta kannatettavan. Aamutuimaan silmäluomet riipuksissa ei kannata ryhtyä kahviasioissa kikkailemaan pitkin ennenkokemattomia reittejä. Saattaa nimittäin tulla karhu vastaan.

Kahvin perustehtävä on käynnistää koneistot, mutta ei hyvää kahvia ilman maittavaa nisua. Klaukkala rulettaa silläkin osastolla kiitettävästi. Waynen muffinssi-, pikkuleipä- ja sämpylävalikoimat jäävät harvoin hyödyntämättä eivätkä koskaan vaille huomiota, mutta eipä voida sanoa että Café Hugo keskustan toisessa päässä jäisi yhtään jälkeen. Ettei vaan painaisi tuolla osastolla himpun verran ohi.

Jos Waynen herkkuja hienoinen ketjumaisuus leimaakin, Hugo jos mikä osaa tarjota kodinomaista tunnelmaa. Ja koska leipomon yhteydessä ollaan, täällä mennään syömingit edellä. Ja hienon hienosti mennäänkin. Solttikset, karjalanpiirakat, croissantit, leivokset, täytekakut... vähemmästäkin alkaa vaativin kahvilakriitikko muistuttamaan ulkoiselta olemukseltaan Homer Simpsonia. ”Suussa sulava” saa täällä aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Slurp!

Hienompi homma, että kaksi sinällään samaan kysyntään iskevää mutta tyyleiltään erilaista kahvilaa on saatu kotikylille. Sangen usein tulee liikenteen ruuhkahuippuja tasattua jommassa kummassa päässä työpäivää, jommassa kummassa paikassa. Siinä missä Hugo houkuttelee rakennusmiehiä, näyttää Wayne löytäneen paikkansa koululaisten sydämissä. Näin sekä ajoittainen ruuhkautuminen että kirosanojen tulvahetket ovat määrällisesti tasapainossa, samoin kuin ne on suhteellisen helppo ennustaa ja välttää. Yleensä Hugo voittaa jos nälkä kaikertaa, Wayne tarjoaa tuhdin aamuherätyksen tai annoksen herkkulattea tiukan työrupeaman jälkeen.

Sinällään hellyttävää on huomata kuinka elämyksellinen asiointikokemus mieluisassa kahvilaympäristössä pehmittää mainosmiehen ohella karskeimmankin putkimiehen tai teinitytön. Nuuskahötöisten hampaiden iskeytyessä syvälle berliininmunkin syövereihin tai yliglossattujen huulten asettuessa mokkamukin ympärille kermavaahtoa itseensä keräten, öykkäämisen tulva katkeaa ja ohikiitävän hetken ajaksi silmiin ilmestyy auvoinen, kenties lapsuuteen tai muuhun elämän tornihetkeen palaava pilke. Sillä hetkellä tyypillisesti päälle painavat angstit katoavat, eteerinen harmonia valtaa ja juuri tänään on hyvä päivä työskennellä ja käydä koulua. Sitä itse asiassa haluaa tehdä, ihan ilman että joku käskisi. Jos suun tyhjennyttyä seuraava sana alkaakin veellä, ei edes siihen pystytä lataamaan tyypillistä inhon sävyä. Ei niin kauan kuin munkkia tai mokkaa on edes hiven jäljellä.

Ainakin näiden kahden esimerkin pohjalta olen itse valmis allekirjoittamaan väitteen, jonka mukaan hyvä kahvila pystyy tekemään maailmasta hieman paremman paikan. Tai ainakin Klaukkalasta. Kahvikuppi ja berliininmunkki kerrallaan.

Kuin kaksi marjaa.

Olen useissa kirjoituksissani pyrkinyt selittämään nurmijärveläistä sielunmaisemaa – lukijoille mutta ehkä ennen muuta itselleni – verraten sitä teinivuosieni kokemuksiin Äänekoskella. Sitä mukaa on tullut yhä selvemmäksi se tosiasia, että näillä kahdella itselleni rakkaalla paikkakunnalla on sangen paljon yhteistä. Mutta löytyykö mitään eroja, ja kumpi mahtaa olla loppupeleissä parempi?

Toisin kuin joissakin aikaisemmissa jutuissa, tällä kertaa en selvitä asiaa filosofian tai meditoinnin kautta vaan puhtaalla insinöörilogiikalla. Paikkakunnat vierekkäin ja vertailuun.

Sekä Nurmijärvellä että Äänekoskella voidaan katsoa olevan kolme isompaa taajamaa; Klaukkala, Kirkonkylä ja Rajamäki vastaan Äänekoski, Suolahti ja Konginkangas. Yksi on tahtoen tai tahtomattaan syrjään jäänyt sivustakatsoja, kaksi muuta nahistelevat avoimesti ja joka asiassa ilman hanskoja. Neljännet taajamat (Röykkä ja Sumiainen) ovat jo niin paljon pienempiä että hyvä jos huomataan. Ei mitään eroa.

Siinä missä Äänekoski on rakennettu paperiteollisuuden ympärille, voidaan Nurmijärveä pitää lähtökohtaisesti agraarivaltaisena kuntana. Molempia paikkakuntia vuosikymmenten ajan pystyssä pitäneet elinkeinorakenteet muuttuvat. Tasan.

Nurmijärveltä kuljetaan Helsinkiin, Äänekoskelta Jyväskylään. Kumpikaan iso kaupunki ei ymmärrä jaloissaan ramppaavia landepaukkuja ja uskoisivat olevansa huomattavasti onnellisempia ilman heitä. Ratkaisematon.

Äänekosken vaakunassa on kolme hopeakurkea. Meille old school -äänekoskelaisille tuo on kuitenkin aina ja iankaiken oleva Suolahden vaakuna, ja siinä oikeassa ja/tai entisessä oli kolme postitorvea. Nurmijärven vaakunassa on seitsemän veljestä. Mikäli kuntauudistuksen myötä joudumme ottamaan käyttöön Mäntsälän vaakunan, on siinä yksi hirvenpää. Hirvestä tulee miinuspiste, joten 6-6.

Uimahalleja on Rajamäellä 1, Äänekoskella 1 ja Suolahdessa 1, mutta Klaukkalan uimahallista mesotaan ja tapellaan kunnallispolitiikassa jo siinä määrin että lopputulema on käytännössä 2-2.

Urheilumaastot. Citymarket. Mopojen meluhaitat. Lukio. Ammattikoulu. Kaikki on, paitsi ammattikouluhan ei ole enää ammattikoulu vaan yleensä latinankielisen brändinimen ja kahden rivin mittaisen sivistyslaitosmääritteen omaava instituutio, yleensä amk-tasoinen sellainen. Poikien nenänalushaivenia nimitettäneen molemmissa paikoissa kuitenkin edelleen amisviiksiksi. 5-5, tai jos viikset ovat oma eränsä, niin 6-6.

Antti Kalliomäki = Jorma Kinnunen. Maukka Perusjätkä = Anita Hirvonen. Antti Jokinen = Mikko Niskanen. Hyvitetään uimahallipyöristystä aavistuksen verran, niin myös Matti Vanhanen = Pekka Leppänen.

Äänekoski on vahvasti profiloitunut Huiman koripallojoukkueisiin. Klaukkalan NMKY olisi luonteva verrokki, se tekee hyvää juniorityötä on mutta ei yllä samaan ykkösjoukkueen sisäiseen sättimiseen, hyvä jos on koko ykkösjoukkuetta. Myös jääkiekkoseura Kurra keskittyy juniorityöhön – luulisi seuraavan Ville Peltosen jo pikku hiljaa putkahtavan liigajäille. Nurmijärven Jalkapalloseurassa alkaa sättimispuoli olla kunnossa, mutta toistaiseksi vain junioripuolella, ja miesten pitäisi sarjataso tai kaksi petrata ennen kuin oltaisiin samalla viivalla Huiman kanssa. Nurmijärvellä on kuitenkin myös Korven Korvenpojat – kunnan vanhin ja sitä kautta perinteikkäin urheiluseura. Koska olen pelannut sekä KKP:ssä että Huimassa, menee tämäkin osa-alue tasan.

Kaiken kaikkiaan tasapeli, ja hyvin samanoloiset arkielämän lähtökohdat. Nurmijärvi-ilmiö ei ota kantaa kummankaan ehdokkaan puolesta, vaan kehottaa paikkakuntalaisia äänestämään jaloillaan, ihan niin kuin itse parhaaksi näkevät.

Suhteellisia käsityksiä.

Viime lauantain Hesarissa haastateltiin etelähelsinkiläistä äitiä koulunkäyntiasioissa - lapsi kun menisi syksyllä ekalle luokalle mutta pitäisi koulu valita. Tehtaankadun koulu kuulemma olisi se lähin ja sitä kautta luontevin, mutta parin korttelin päästä löytyvä Snellmannin koulu ”houkuttelisi kyläkoulumaisuudellaan.”

Että ihan kyläkoulu Punavuoren sydämessä? Jos asiaa benchmarkkaa omiin käsityksiini kyläkoulusta niin jonkinmoista kuilua esiintyy. Oppilaita Snellun ala-asteelta näkyisi löytyvän 134, ja vaikka kyläkouluksi suurehko määrä ei sinällään käy todistusaineistoksi niin keskeltä kivikylää löytyvä korkea kivitalo ehkä kumminkin. Eikös kyläkoulujen pitäisi olla matalia, enintään kaksikerroksisia idyllisiä puutaloja? Mikä mahtaa olla luokkakoko? Ja missä ovat isot leikkialueet, luistelukentät, idyllinen kylämaisema kenties peräti heinäpeltoineen? 

Kun toisenkin minuutin mietti eiralaisrouvan ”kyläkoulua” kohtaan tuntemaa vetoa, alkaakin pilkka sitten kääntymään kohti omaa nilkkaa. Kaikkihan on loppupeleissä suhteellista, ja ihminen elää omassa elämän viitekehyksessään, jonka sisällä hän asioita vertailee. Meillä mainosalalla tavataan sanoa, että asiakas ostaa huonoa mainontaa (ammattitaidottomuutensa ja asennevikaisuutensa ohella) sen yksinkertaisen faktan vuoksi, ettei kukaan (lähinnä tietysti me) ole päässyt osoittamaan, kuinka upeasti ja tyhjentävästi hänen brändinsä voitaisiinkin esitellä ostokäyttäytymisen estradilla. Hänelle pitää näyttää se, missä kategoriajohtajuus menee – sen jälkeen rimaa osataan nostaa ja vaatia vielä vähän parempaa. Lite bättre, opetti Currekin jääkiekkomiehille jotka vielä 70-luvulla menivät valmiiksi hävinneinä Neuvostoliittoa kohtaamaan. Eivätpä mene enää.

Vähän samalla tavalla pitäisi eiralaisrouvalle näyttää, mitä kaikkea arvolatausta ja ihanan elämän lupausta pystytäänkin termin ”kyläkoulu” alle kätkemään. Kerran kun kävisi tutustumassa vaikkapa nyt Valkjärven kouluun niin saisi Snellu välittömästi ihan toisenlaisen verrokkiryhmän. Hyvää olisi se, että rouva ymmärtäisi, mitä kaikkea kyläkoulu oikeasti voi lapsille, vanhemmille ja koko ympäristölle merkitä. Huonoa ainakin Snellmannin ala-asteen kannalta se, että sinne siirtyminen saattaisi perustua vastaisuudessa joihinkin ihan muihin kriteereihin.

Mutta päteekö sama suhteellisuuden teoria muillakin osa-alueilla? Kun itse uskon löytäneeni parhaan mahdollisen elämisen viitekehyksen nurmijärveläisyydestä, niin voisiko olla mahdollista että jostain löytyykin paikka, jossa nurmijärveläisyys on jopa Nurmijärveä nurmijärveläisempää? Kenties onnen täyttämä arki ja itseni päähän taputtelu Helsingistä poismuuton johdosta ovatkin vain seurausta siitä, että en vain jostain syystä osannut katsoa muualle, tai kauemmas? Ja nyt olen jämähtänyt paikoilleni alitajuisesti tiedostaen sen, että tieto lisäisi tuskaa??? Hyvänen aika, minustahan on tullut tuo samainen eiralaisrouva!

Ehkä punavuorelainen kyläkoulu, nopea etana tai älykäs jääkiekkoilija eivät ihan täydellisiä oksimorooneja olekaan. Ominaisuuksia on verrattava oman alueen sisällä – olipa se alue sitten Helsinki, matelijat, kaukalo tai mikä tahansa muu. Jokin tai joku on aina kyläkoulumaisin, nopein tai fiksuin. Kaupungin ainoa ravintola on varmasti myös paras, vaikka ruoka olisi kuinka kammottavaa. Onhan elämäkin loppujen lopuksi omassa viitekehyksessä ja tajunnanvirrassa tapahtuva prosessi, joten se mikä sen sisällä on hyvää, pitäisi olla riittävä syy. Muilta ei tarvitse kysyä, eikä absoluuttista totuutta ole edes syytä hakea. Eiralaisrouva voi viedä lapsensa omaan kyläkouluunsa ja on toivottavasti siellä onnellinen. Minä puolestani en voisikaan kuvitella omalleni juuri tässä ajassa, paikassa ja tajunnan tilassa mitään muuta kyläkoulua kuin tuo meidän Valkjärvi.

Niukkuuden ekonomiaa.

Jos on joku asia minkä Punavuoressa oppii ehkä paremmin kuin missään muualla Suomessa, se on käytettävissä olevan pysäköintitilan optimaalinen hyödyntäminen. Tämä ei tarkoita pelkästään kauppakassin tai avo-Bemarin survomista väliin, johon näyttäisi tuskin sunnuntain Hesari sopivan. Pysäköintipaikkojen yleinen niukkuus on herättänyt egosentrisissä etelähelsinkiläisissä myös kollektiivisen näkökulman, jossa jokainen pyrkii käyttämään vapaata tilaa vain ja ainoastaan sen verran kuin tarvitsee. Yli jäävää aluetta ei tuhlata, sitä ei käytetä väärin. Se säästetään mahdollisimman tehokkaasti seuraavaa käyttäjää varten.

Harva asia synnyttää urbaanissa ja omaan napaan tuijottamisesta tunnetussa ympäristössä moista osuuskunta-aatteeseen verrattavaa käyttäytymistä. Kun yhteinen kokonaisvaranto on niukka, jokainen pyrkii minimoimaan oman kulutuksensa jotta muille jäisi enemmän jaettavaa. Toimintaa saattaa tietysti edesauttaa myös se kokemuksen kautta opittu tosiasia, että ylimääräisten hajurakojen jättäminen palkitaan joko visuaalisin tai verbaalisin mielenilmauksin, tai jopa aboriginaalisen käyttäytymisen kautta. Mieluummin reipas puskurisuudelma kuin virta-avaimen naarmuja kylkeen tai zorronmerkeiksi taivutetut pyyhkimensulat.

Klaukkalan leveysasteilla, saati sitten muissa taajamissamme, käytettävissä olevien pysäköintialueiden niukkuus on nuori ilmiö. Vaikuttaakin siltä, että elämme vielä amerikkalaisen esikaupungin ostoskeskusparkkipaikkailluusiossa, jossa vapaata tilaa on tärvättäväksi niin paljon kuin sielu sietää. Etenkin kun lumi hävittää pysäköintiruudut, ja auta armias kun lumipenkkoja alkaa ilmestyä tienposkiin, liikekiinteistöjen parkkipaikat täyttyvät autoista jotka ovat kuin huolimattomasti liiteriin heitetyt halot. Autot ovat vinossa ja poikittain, ja niiden välissä on juuri sopivan harmillisesti 3/4 autonmittaa. Melkein saisi Nissan Micran siihen väliin jos ottaisi vähän vauhtia. Mutta ei ihan.

Vielä viime vuosituhannella elimme täällä aikaa jolloin parkkipaikat eivät täyttyneet muilta osin kuin postin edessä joulunalusviikkona. Nyt mennään jo siinä kasvun kohdassa, jossa tavallinen perjantai-ilta riittää tukkimaan liikenteen jokaisen vähittäistavarakaupan edessä. Pysäköintikiekon käyttöä edellyttävien liikennemerkkien ilmestyminen sivuutettiin olkapäiden kohautuksella, mutta harva asia on puolestaan aiheuttanut niin suuria tunteenpurkauksia kuin se, että kiekon käyttöä on jossain paikoissa kehdattu ryhtyä valvomaan. Herranen aika, jotakin on kuulemma jopa rohjettu sakottaa vaikka ei muuta tehnyt kuin ilmiselvän pysäköintirikkeen!

Uskokaa pois, parkkikiekko on vasta alkua vääjäämättömälle kehitykselle. Maan määrä on vakio eikä Klaukkalan keskustassa ole juurikaan ylimääräistä, ei ainakaan ennen kuin Vaskomäen kylkeen posautetaan pysäköintitalon mentävä aukko. Kysynnän ja tarjonnan laki jyskyttää, ja se tarkoittaa hinnan nousua siinä kohtaa kun määrää ei pystytä kasvattamaan. Kun kaikilla ei ole mielin määrin, hyvästä on maksettava. Tähän asti olemme selvinneet käyttöaikaa rajoittamalla, mutta eipä aikaakaan kun tunnit muuttuvat euroiksi ja ainoa tapa selvitä on perstaskun kaivaminen.

Sitä odotellessa olisi meidän kaikkien hyöty ottaa edes yhdessä asiassa oppia punavuorelaisista ja heidän saksalaistyyppisestä parkkeeraamiskulttuuristaan. Kun heitämme autoa parkkiin niin katsotaan toinenkin sekunti sitä, kuinka edellinen on koslansa ruutuun heittänyt ja pyritään menemään sen mukaan. Ja kolmas sekunti uhrataan sen miettimiseen, että seuraava saa survottua rotiskonsa suurin piirtein fiksusti viereen. Ei se paljoa vaadi, mutta voi omalta osaltaan edes hivenen hidastaa inhojen mutta kohta välttämättömien pysäköintimittareiden ilmestymistä nurmijärveläiseen katukuvaan. 

Kunta uudistuu.

Yksi niistä kivijaloista, joihin päivätyöni markkinoinnin ja mielikuvien parissa perustuu, on yrityksille pauhaaminen siitä kuinka maailma ympärillämme muuttuu ja ainoa keino menestykseen on mennä perässä ja sopeutua. Ja se kaikkein paras keino sopeutua muutokseen on pyrkiä ohjaamaan sitä, eli toteuttaa asioita jopa hivenen etupellossa.

Mikähän kumma siinä sitten on, että henkilökohtaisella tasolla uuden kuntakartan tuijottelu aiheuttaa kylmiä väreitä selkäpiissä? Jos asiat menevät ajatellulla tavalla, Nurmijärvi löytää itsensä naimisista esimerkiksi Mäntsälän kanssa. Ja hei oikeesti, onko olemassa myös sellainen kunta kuin Pukkila?

Vaikea sanoa olisiko reaktio samanlainen jos asuisin yhä Helsingissä ja meistä oltaisiin tekemässä suur-metropolia. Äänekoskelaisena kyllä hirvittäisi kun kaupunki uhkaa jatkua 100 kilometriä nelostietä pohjoiseen, aina Pihtiputaalle saakka. Olkoonkin että Äänekosken oma pikkujättiläinen Jorma Kinnunen on sieltä kotoisin, Pete Parkkosesta nyt puhumattakaan. Kai se niin menee että pienempiin paikkoihin kasvaa kiinni lujemmin, niiden persoonallisuus vie mukanaan ja siitä on paljon hankalampi päästää irti.

Kummasti alkaa latentti nurkkapatrioottisuus aktivoitua kun rajoja vedellään. Selväähän on, että taloudelliset realiteetit on tunnustettava. Jos rahaa ei ole niin sitä ei ole. Jos olisi, niin ei minulla mitään sitä vastaan ole että vaikka Valkjärvi olisi oma kuntansa. Johan kelpaisi kun kaikkea mahdollista palvelua löytyisi keskeltä maalaismaisemaa ja kyläyhteisöä. Laitetaan se ränsistynyt kaupparakennus kuntoon ja vaikka terveyskeskus sinne ison hevostallin ylisille. Mutta kun se ei elävässä elämässä noin mene. Jossain kohtaa kulkee se kannattavuuden raja, ja se lipsuu koko ajan kauemmas kotiovelta.

Pointtini on siinä - ja tätä uskaltaa mainosmies ja/tai ekonomi harvoin julkisesti tunnustaa - että suuruuden ekonomiallakin on kääntöpuolensa. Eihän ihan kaikkea nyt rahassa voida mitata. Kysymys on siitä, mistä asiasta ollaan valmiita maksamaan mitenkin paljon. Nurmijärvi on esimerkiksi kärsinyt pitkän pennin kyläkouluista ja kulttuurimaisemista, tokihan ne olisi kannattavampaa hajottaa ja gryndata. Mutta mukana lähtisi niin iso kasa omaa identiteettiä, asumisen viihtyisyyttä, inhimillistä otetta ja muuta pehmeää arvoa, että näin ei olla tehty, ainakana vielä. Jotkut asiat on vaan nähty sen veroeurokasan arvoiseksi, jonka ne nielevät. Ja hemmetin hyvä niin.

Sama tasapaino pitäisi nyt päättäjien löytää kuntien yhdistämisasiassa, ja yleensähän totuus löytyy jostain puolesta välistä. Luulen, että jotain joudutaan antamaan mutta jotain saadaan pitää. Mutta jos jokin asia mainosmiestä ottaa uhkakuvassa aivoon niin se on Nurmijärven nimen ja vaakunan kohtalo. Olen nimittäin varma siitä, että pakkoliitoksen hetkellä meiltä lähtee jompi kumpi oman identiteettimme kulmakivistä, ja pahimmassa tapauksessa molemmat. Taas haen vertailupohjaa Äänekoskesta – se on jo aikaisemmin ehditty pakkoliittää Suolahteen, ja sanonpahan vaan että jotkut Suomi-Ruotsi -ja Jokerit-HIFK -vastakkainasettelut ovat kevyttä keittoa sen rinnalla mitä nuo kaksi osapuolta toisiaan kohtaan tuntevat. Silloin uuden kaupungin nimeksi tuli Äänekoski ja vaakunaksi Suolahden vaakuna. Kaikkien aikojen Salomonin tuomio, joka nosti jokaisen osapuolen v-käyrät kaakkoon ja herättää painokelvottomia lausuntoja yhä edelleen, vuosikausia liitoksen jälkeen.

Tuolla lailla kun meillekin joskus laitetaan kirkko keskelle kylää, niin se onkin sitten brändimiehelle sellainen mielikuvallinen suonenisku, jonka perinpohjaiseen läpikäymiseen tipaton tammikuu on aivan väärä ajankohta.

Palvelu pelaa, osa 2.

Mitä tulee ostokokemuksiin päivittäistavarakaupoissa, tunnustaudun hivenen kriittiseksi, tai sanotaanko laatua arvostavaksi. Kukapa meistä ei hakisi maidonhakureissultaan sitä ainutlaatuista asiointikokemusta joka syntyy ainoastaan silloin kun metropolikehän übermarketin valikoima kaikkine erikoistiskeineen yhdistyy letkeään palveluun, joka tuo mieleen lapsuuden pyöräretket kesämökiltä kyläkauppaan merkkareita ostamaan. 

Veikkaan, että moni Harjulan nurkilla vuosituhannen vaihteen kieppeillä asunut allekirjoittaa väittämän, jonka mukaan missään ei niin lähelle olla päästy tuota teoreettista ihannesuoritusta kuin legendan maineeseen yltäneessä Klaukkalan Sparissa. Siinä missä tiskit notkuivat makuelämyksiä, joista muissa taajaman kaupoissa pystyi vain haaveilemaan, ylsi myös henkilökunnan ystävällisyys ja palvelualttius sfääreihin, joka sai välillä suorastaan miettimään että eikös sieltä kaupasta nyt tänäänkin voitaisi jotain hakea. Sijainti toisen manan majoille päätyneen kauppaketjun slogania siteeratakseni ”Kotimatkasi varrella” teki myös meidän perheestä kertalaakista kanta-asiakkaita.

Kunnia kuuluu ilman muuta kaikille, mutta hyvin paljonhan Sparin hyvyys konkretisoitui kauppias Tomi Huuhoon, johon törmäsi tuon tuostakin käytävillä hyllyrivejä tasoittelemassa ja asiakkaita tervehtimässä. Sparissa myös kuunneltiin toiveita sutjakkaasti. Yhteen aikaan olimme suorastaan addiktoituneita tietynlaisiin aamiaismuroihin, sellaisiin pieniin weetabix-kökkäreisiin joihin oli laitettu banaanihötöä. Niitähän emme ensi alkuun Sparista löytäneet, joten eikun lappua palautelaatikkoon, suurin piirtein juuri ylläkuvatulla tarkkuudella. Seuraavalla viikolla, yllätys yllätys, kyseisille herkuille oli raivattu paikka murohyllyssä.

Kansa äänesti jaloillaan ja Spar tykitti tiskiin myyntilukemia, joista S ja K pystyivät vain haaveilemaan. Ketjutuki oli mitätön mutta tuote oli kunnossa, palvelu pelasi ja kannatti tulla kauempaakin. Siellä kävi tuntemiani uusmaalaisia mainosperheitä viikonloppuostoksilla ihan varta vasten, eikä ainoastaan naapurissa olleen Alkon ansiosta.

Spar ei meitä kauaa ehtinyt ilahduttamaan, kaiketi noin vuosikymmenen verran kiitos eurooppalaisten kauppaketjujärjestelyjen. Eikä ollut mikään ihme sekään, että Kesko iski silmänsä asiansa osaavaan kauppiaaseen ja lyhyen market-jakson päästä edessä oli hulppea Citymarket. Siihen olemme nyt pikkuhiljaa totutelleet ja sinällään hyväksi havainneet. Vaikka totuuden nimissä on sanottava että vuositasolla miltei tonnin suuruiset S-bonukset ohjaavat asuntovelkaisen ekonomin kauppakasseja tätä nykyä vahvasti Lepsämäntien alkuun, kaikki yhtään spesiaalimmat herkut haetaan Cittarista. Tokihan siellä ison kaupan ja valtakunnallisen ketjun äkeet lyövät niskaan mutta äkkipäinen pika-analyysi kertoo että hyvin näyttää Tomi löytäneen paikkansa klaukkalalaisten ja Halmesmäen välistä - paikasta jossa painetta varmaan osataan lyödä koko lailla tasaisen kivuliaasti molemmilta puolin.

Tomin pomo, Keskon Citymarket-linjan johtaja Mika Rautiainen on entisiä asiakkaitani ajoilta jolloin yhdessä lanseerasimme Keskolle ikäänkuin koemielessä jo lopetetun halpakauppakonsepti Cassan jonkinmoiseksi Lidl-vastavoimaksi. Niiltä ajoilta voin ja uskallan sanoa että Mika osaa sekä antaa toiminnan vapauksia että ymmärtää maanläheisen, humoristisen ja kansantajuisen otteen merkityksen. Tätä tukevan esimerkin sain joulun alla kun Mika avasi uusimman neljän K:n paikan ex-kotikaupungissani Äänekoskella. Meno oli sielläkin mutkaton, kalatiskin palvelu suorastaan loistava ja paikallinen kauppias täydellinen Tomi Huuho -kloonaus. Näyttäisi Cittareissa olevan meneillään vilpitön pyrkimys päästä edes kalpean aavistuksen päähän siitä, mitä Klaukkalan Spar aikoinaan pystyi olemaan. Sen kun toteuttavat valtakunnallisella tasolla niin uskalletaan puhua suoranaisesta vähittäiskaupan vallankumouksesta.

Teinimeininkiä.

Sattuneesta syystä Seitsemän veljestä on ollut yksi suosikkikirjoistani, niin kauan kun olen sen olemassaolosta tiennyt. Liekö kysymys sielujen sympatiasta tai tavoiteminästä, mutta ylipäätään olen luontevasti samaistunut Wikipedian määritelmän mukaisesti ”yksinkertaiseen mutta suosittuun” Timoon.

Kunnon nurmijärveläiseen tyyliin Seitsemän veljestä löytyy kirjahyllystä, ja Nummisuutarit on tsekattu Taaborinvuorella. Aivan erityinen ihastuksenaihe ovat olleet ne "sinisessä kentässä seitsemän luonnonväristä kultatukkaista nuorukaisen päätä asetettuina 2 + 3 + 2", kuten kunnan vaakunan tehnyt Olof Eriksson tuotoksensa kuvailee. Nurmijärvi tarjoaa niin paljon kirjallisia ja graafisia ulottuvuuksia, että kelpaa kuntalaisen viedä viestiä niin jälkipolville kuin ulkopaikkakuntalaisille. Toisin kuin syntymäpaikassani Saarijärvellä, täällä ei tarvitse tyytyä pelkkään Paavoon ja tykittää hänen nimeään monotonisella voimalla niin torin, pääkadun, kulttuurikeskuksen kuin pubin yhteyteen. Täältä löytyy asiaan kuin asiaan seitsemän versiota, Venlat ja Impivaarat vielä päälle.

Eipä siis mikään ihme että kun viime kesänä vieraiksemme tuli kaksi 16-vuotiasta teinarityttöä suoraan Minnesotasta, suuri neronleimaukseni oli esitellä heille herra Kivi koko komeudessaan. Kun tytöt ovat pitkän matkan valtameren yli tehneet, olisihan vain paras heille riittävän hyvää.

Vaakunan pällistely kunnantalon seinällä. Syvä hiljaisuus. Patsas siinä parkkipaikan vieressä. Hämmästynyttä vilkuilua. Taaborinvuoren näyttämö. Ei kai meidän tarvitse jäädä odottamaan sitä, että syntymäkoti avaa ovensa vartin kuluttua? Amazonista tilatut englanninkieliset eepokset. Onneksi saapuvat vasta kotiinpaluumme jälkeen.

Tytöt olivat kohteliaita ja pyrkivät jopa näyttämään rahtusen kiinnostuneilta, mutta kun itse innostuin paasaamaan suurin piirtein ikimuistoisimmat veljes-kohtaukset läpi, oli seinille puhuminen melkoinen understatement. Pakko oli laittaa peliin hampurilaiset Myllykukossa ennen kuin palattiin edes suurinpiirtein yhteisille aaltopituuksille. Ihan ei menneet peruslupaukset ja ostokehotukset perille. Vaikkei paraskaan tuote myy itseään ilman asiaankuuluvaa markkinointitukea, ehkä ensin kannattaisi selvittää onko minkäänlaisia ostoimpulsseja havaittavissa ja vasta sen jälkeen lyödä se vastustamaton tarjous peliin. 

Yksi avain on tietysti se, että malttaisi odottaa muutaman vuoden tai vuosikymmenen. Ja sen jälkeen miettisi kommunikaation sisällön ja välineet pikkuisen relevantimmalla tavalla. Eipä tainnut itse mainosmieskään tuossa iässä paljon kansalliskirjailijoista piitata, saati sitten valtameren takaisista. Toivon silti, että kun kirjat on kerran postitettu Atlantin yli, ne myös löytävät tiensä sikäläisiin hyllyihin ja omalta osaltaan tekisivät Nurmijärveä tunnetuksi. Ettei kaikki jäisi teinityttöjen hysteerisiin matkakuvauksiin siitä kun heitä kuskattiin läpi maaseutureittien, ihan vaan että näkisivät missä joku vanha kirjoittajaheebo oli syntynyt. Vaan fiksuja tyttöjähän ne olivat. Kyllä se varmasti siitä. Ihan varmasti. Joskus.

Oma tyttäreni kun on vasta ekaluokkalainen niin amerikkalaisteinikokemuksestani oppineena en taida ihan heti alkaa Kiven tuotoksia sellaisinaan tankkaamaan. Onneksi veljeksistä löytyy myös koira-versio, johon olemme jo ansiokkaasti tutustuneet. Storyline on jo hahmottunut, ja varmaan pikkuhiljaa myös tarinan opetus. Ja vaikka Taaborinvuoren reissu amerikkalaisteinien kanssa ei (ainakaan täällä päässä) sen pysyvämpiä traumoja aiheuttanut, oma opetukseni olkoon, että maltan myös meidän nurmijärveläisten sydämenasioissa jättää kohderyhmilleni tilaa ja mahdollisuuksia löytää omat highlightsinsa ja niiden kautta oivaltaa, mikä täällä on niin ainutlaatuista. Silloin vaikutus on entistä voimallisempaa ja ostouskollisuus suorastaan ikuista.

Luovaa työtä.

Viime talvena se alkoi marraskuun 18. päivänä, tänä vuonna tammikuun toisena. Viime talvena se kesti taukoamatta huhtikuun puolelle, tänä vuonna näyttää olevan lyhyempien, toivottavasti ei intensiivisempien spurttien kausi. Toisaalta jokainen yksittäinen suoritus muodostaa oman riskitekijänsä.

Kyse on tietenkin lumitöistä. En sano että olen edes viime talven tymäkimmissä tuiskuissa sitä aikuisten oikeasti ajatellut mutta jossain kohtaa kolmannen työntötunnin alkaessa, taivaan ryöpyttäessä hiutaletta niskan niin ettei aikaansaannokset näy oikeastaan missään, ei paatuneinkaan ilmiöihminen voi välttyä ohikiitävältä ajatukselta siitä, että toisenlaista olisi vuosaarelaisessa taloyhtiössä. Siellä jos nilkkaan lipsahtaisi lunta sen kymmenmetrisen kävelymatkan aikana mikä rapun ovelta jalkakäytävälle on, eikun kiukkuinen soitto huoltoyhtiölle ”ettekö tiedä kuka teidän liksanne maksaa” -tyylisesti. Hoituisipa homma tai ei, ainakin olisin voitavani tehnyt paljon helpommin.

Nurmijärvi-ilmiön ytimessä olet lumitöiden suhteen omillasi. Jos arkiaamuna haluat päästä pihasta pois, aamujumpan tahti on selkeästi määritelty. Kosauttaessasi auton alustaa myöten jo hieman rapeaksi jäätyneeseen aurausvalliin töistä tullessasi on syytä haudata ajatus sohvalle retkahtamisesta ennen päivällistä. Suu menee tasan säkkiä myöten ja ainoastaan sinä voit määritellä, kuinka syvässä suossa seuraavat päivät meinataan teidän perheessänne kulkea.

Kaikella on tietysti hintansa, mutta toisaalta Nurmijärvi-ilmiö myös palkitsee investoinnit hartiapankkiin. Ja kun se hetkellinen epätoivo pikkuhiljaa tasoittuu niin kuka tietää, loppumattomien lumikerrosten alta saattaa sittenkin paljastua melko lailla puhdas piha. Ei kapea kulkutie autojen sekaan kuten isojen kaupunkien lähiöissä, ei edes rivitaloyhtiön epämääräisellä ”jokainen huolehtii omista alueistaan” -sopimuksella pahimmista kinoksista siistiksi tapeltu parkkipaikka. Vaan oma piha, jossa pystyy sitten vaikka pienet pulkkamäet vetäisemään, jos siltä sattuisi tuntumaan. 

Viime talven taukoamattomalta tuntunut ähinä ja puhina sai minut pohtimaan sosiaalisissakin medioissa erästä presidenttiehdokastamme vapaasti siteeraten, voiko lumitöihin kuolla? Vaikka en tämän talven ensimmäisissä ponnistuksissa ole löytänyt mitään nostalgiaan tai muuhunkaan puhtaaseen ilon aiheeseen viittaavaa tunnetilaa, uskon kyllä selviäväni jatkossakin. Ja kun  asiaa ajattelee toisenkin sekunnin, eikös tehokas aamujumppa tai dynaaminen kotiintulo pienen lapionheiluttelun merkeissä ole loppujen lopuksi ihan kohdallaan? Näin kääntyvät lumityötkin, jos nyt ei suoranaisiksi tuulettamisen aiheiksi niin ainakin asioiksi joiden kanssa pystyy luontevasti elämään.

Lopuksi vielä kolme vinkkiä, joiden avulla selviätte tämänkin talven lumitöistä. 

1. Pitäkää mielessänne, että talvea seuraa kevät ja kesä. Grillauskausi samoilla jalansijoilla on kohta edessä ja siinä välissä lumikasat korvautuvat kuorikate- ja sepelikasoilla. Ne saattavat painaa vieläkin enemmän.

2. Viime talvesta oppineina, kärrätkää jo ensimmäiset lumikuormat riittävän kauas. Suurimmat fyysiset ja henkiset patoutumat syntyvät siitä, kun piha loppuu kesken ja lumet joudutaan nostamaan hervottomien vallien ylitse.

3. Avatkaa viikonlopun Nurkkarin takasivu ja laittakaa valitsemanne kiinteistönvälittäjän puhelinnumero pikavalintoihinne. Tilanteen ollessa ylivoimaisimmillaan, minua ainakin on auttanut ajatus siitä, että Timo Ojamäki on parin näppäimen painalluksen päässä tekemässä myyntiarviota. En sano että niin koskaan tekisin. Mutta ainakin tiedän, että voisin. Jos siltä sattuisi tuntumaan.

Hiihtokelejä odotellessa.

Olipahan miellyttävää polkaista uusi vuosi käyntiin maanantaiaamun juoksulenkillä Tornimäessä. Tosin olisin otsasuonten tykytyksen puolesta pystynyt sen tekemään jo sunnuntaina eli virallisena uudenvuodenpäivänä, mutta paluumatka pohjoisemmaksi suuntautuneelta hiihtopitoiselta lomamatkalta venyi sen verran että sen päivän ainoiksi urheilusuorituksiksi jäivät Nintendo Wiin valikoimaan sisältyneet palloilulajit.

Näillä leveysasteillahan hiihtokelejä on tunnetusti jouduttu tänä talvena hieman odottelemaan. Vaikka tuo nimenomainen maanantai päättyi kaksinkertaisiin lumitöihin (aiheesta lisää seuraavassa kirjoituksessa) ja keskiviikon myräkkä kaiken taas muuttaa voi, ei Salpausselän eteläpuolella ole hirveästi pystytty sivakoimaan.

Mutta kunhan pakkasukko saa käännettyä namiskat riittävästi kohti kaakkoa, tarjoaa armas kotikuntani kerrassaan monipuolisia mahdollisuuksia valuttaa mustikkasoppaa pitkin rintapieliä Veikko Hakulisen tyyliin. Jokaisesta taajamasta löytyy reittejä, ja viime talvena kiskaisivat kerrassaan latukoneella messevän reitin ihan tuohon naapuripellolle! Kyläkoulu kun sijaitsee sopivasti toisella reunalla niin todellakaan ei merta edemmäs ole tarvinnut kalaan lähteä, ellei sitten ole erityisen isot tavoitteet mielessä. 

Niinsanottujen latuverkostojen suhteen tarjonta on kuitenkin hitusen epätasaista. Rajamäen ladut ovat kiistatta parhaassa kunnossa ja esimerkillisesti hoidettuja, mutta tuppaavat nukuttamaan muutaman kierroksen jälkeen. Parkkimäen reitti tarjoaa estetiikkaa mutta jää oikeastaan joka suhteessa väliinputoajan rooliin. Tornimäki houkuttelee vaativalla profiilillaan kunnon tehotreeneihin, mutta siellä onkin sitten latujen hoitaminen retuperällä. Maanantaiaamun juoksulenkki kun meinasi päättyä lippojen vetämiseen epätoivoisten lumitykitysten sivutuotteena jäädytetyllä maalialueella niin taas muistui mieleen snowtubingin lieveilmiöt yleisempiin kansallislajeihin nähden.

Jos nimittäin kehumani kunta on joskus jossain päätöksessään kirveensä iskenyt kiveen niin se oli taannoinen kuningasajatus antaa Tornimäen latuverkosto tuubiyrittäjän hoitoon. Varmaan ajateltiin säästettävän pitkä sentti, mutta kuten asian laita yleensä on, ei tässäkään olisi köyhällä ollut varaa halpaan. Lähtökohta ainakin oli se, että kun kunta (mitä todennäköisimmin hyvin halvalla) antoi yrittäjän mellastaa lumikoneineen ja puskutraktoreineen eturinteessä, vastineeksi se saisi latuverkoston kunnossapidon (mitä todennäköisimmin minimaalisella effortilla). Käsittääkseni sopimus on vielä osapuilleen tuossa jamassa mutta korjatkaa ihmeessä jos väärin olen ymmärtänyt. En siis millään muotoa syytä snowtubingia latujen huonosta kunnosta, sillä hulluhan ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa.

Oli perimmäinen syy susissa tai sepissä, surkeaahan se suoritus on menneinä talvina ollut. Koneella ajamisfrekvenssi on kokemusperäisesti kuudesosa Rajamäkeen verrattuna, joskus väliin vedellään lanalla sinne päin että voidaan sanoa että jotain on tehty. Yleensä latujen annetaan muodostua itsekseen hiihtäjien työn tuloksena. Ja kokeilkaahan joskus sitä ensimmäistä pitkää nousua maalialueelta kohti metsää kun tykkilunta on vedetty pitkin ja poikin sekä rinteeseen että reitille, mutta tasoitus unohdettu. Valkoinen Sahara on totisinta totta, ja hermot menneet alta aikayksikön jopa minua paljon kärsivällisemmillä yksilöillä (ja paremmilla hiihtäjillä).

Nyt kun uusi kausi on vääjäämättä ovella, ehdotan että kunta kaivaa tekemänsä sopimuksen naftaliinista ja katsoo mitä oikeasti on sovittu latujen kunnossapidosta ja mitä ei. Yritetään saada asiat järjestykseen ja ladut kuntoon, sillä kaiken todennäköisyyden mukaan hiihtokelejä on luvassa niin tänä talvena kuin seuraavinakin. Jos nyt ei Tornimäen seudulle muodostu puhisevien hiihtäjien muodostaman vesihöyryn ja hiilidioksidin aikaansaamaa mikroilmastoa joka sulattaa kaiken valkoisen, mitä ilmojen haltija ja snowtubing-yrittäjä yhdessä pystyvät noihin upeisiin rinteisiin tykittämään.