Jos on joku asia minkä Punavuoressa oppii ehkä paremmin kuin missään muualla Suomessa, se on käytettävissä olevan pysäköintitilan optimaalinen hyödyntäminen. Tämä ei tarkoita pelkästään kauppakassin tai avo-Bemarin survomista väliin, johon näyttäisi tuskin sunnuntain Hesari sopivan. Pysäköintipaikkojen yleinen niukkuus on herättänyt egosentrisissä etelähelsinkiläisissä myös kollektiivisen näkökulman, jossa jokainen pyrkii käyttämään vapaata tilaa vain ja ainoastaan sen verran kuin tarvitsee. Yli jäävää aluetta ei tuhlata, sitä ei käytetä väärin. Se säästetään mahdollisimman tehokkaasti seuraavaa käyttäjää varten.
Harva asia synnyttää urbaanissa ja omaan napaan tuijottamisesta tunnetussa ympäristössä moista osuuskunta-aatteeseen verrattavaa käyttäytymistä. Kun yhteinen kokonaisvaranto on niukka, jokainen pyrkii minimoimaan oman kulutuksensa jotta muille jäisi enemmän jaettavaa. Toimintaa saattaa tietysti edesauttaa myös se kokemuksen kautta opittu tosiasia, että ylimääräisten hajurakojen jättäminen palkitaan joko visuaalisin tai verbaalisin mielenilmauksin, tai jopa aboriginaalisen käyttäytymisen kautta. Mieluummin reipas puskurisuudelma kuin virta-avaimen naarmuja kylkeen tai zorronmerkeiksi taivutetut pyyhkimensulat.
Klaukkalan leveysasteilla, saati sitten muissa taajamissamme, käytettävissä olevien pysäköintialueiden niukkuus on nuori ilmiö. Vaikuttaakin siltä, että elämme vielä amerikkalaisen esikaupungin ostoskeskusparkkipaikkailluusiossa, jossa vapaata tilaa on tärvättäväksi niin paljon kuin sielu sietää. Etenkin kun lumi hävittää pysäköintiruudut, ja auta armias kun lumipenkkoja alkaa ilmestyä tienposkiin, liikekiinteistöjen parkkipaikat täyttyvät autoista jotka ovat kuin huolimattomasti liiteriin heitetyt halot. Autot ovat vinossa ja poikittain, ja niiden välissä on juuri sopivan harmillisesti 3/4 autonmittaa. Melkein saisi Nissan Micran siihen väliin jos ottaisi vähän vauhtia. Mutta ei ihan.
Vielä viime vuosituhannella elimme täällä aikaa jolloin parkkipaikat eivät täyttyneet muilta osin kuin postin edessä joulunalusviikkona. Nyt mennään jo siinä kasvun kohdassa, jossa tavallinen perjantai-ilta riittää tukkimaan liikenteen jokaisen vähittäistavarakaupan edessä. Pysäköintikiekon käyttöä edellyttävien liikennemerkkien ilmestyminen sivuutettiin olkapäiden kohautuksella, mutta harva asia on puolestaan aiheuttanut niin suuria tunteenpurkauksia kuin se, että kiekon käyttöä on jossain paikoissa kehdattu ryhtyä valvomaan. Herranen aika, jotakin on kuulemma jopa rohjettu sakottaa vaikka ei muuta tehnyt kuin ilmiselvän pysäköintirikkeen!
Uskokaa pois, parkkikiekko on vasta alkua vääjäämättömälle kehitykselle. Maan määrä on vakio eikä Klaukkalan keskustassa ole juurikaan ylimääräistä, ei ainakaan ennen kuin Vaskomäen kylkeen posautetaan pysäköintitalon mentävä aukko. Kysynnän ja tarjonnan laki jyskyttää, ja se tarkoittaa hinnan nousua siinä kohtaa kun määrää ei pystytä kasvattamaan. Kun kaikilla ei ole mielin määrin, hyvästä on maksettava. Tähän asti olemme selvinneet käyttöaikaa rajoittamalla, mutta eipä aikaakaan kun tunnit muuttuvat euroiksi ja ainoa tapa selvitä on perstaskun kaivaminen.
Sitä odotellessa olisi meidän kaikkien hyöty ottaa edes yhdessä asiassa oppia punavuorelaisista ja heidän saksalaistyyppisestä parkkeeraamiskulttuuristaan. Kun heitämme autoa parkkiin niin katsotaan toinenkin sekunti sitä, kuinka edellinen on koslansa ruutuun heittänyt ja pyritään menemään sen mukaan. Ja kolmas sekunti uhrataan sen miettimiseen, että seuraava saa survottua rotiskonsa suurin piirtein fiksusti viereen. Ei se paljoa vaadi, mutta voi omalta osaltaan edes hivenen hidastaa inhojen mutta kohta välttämättömien pysäköintimittareiden ilmestymistä nurmijärveläiseen katukuvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti