Nurmijärvi-ilmiön osoite on muuttunut.

Nurmijärvi-ilmiö on siirtynyt omalle verkkosivustolleen www.nurmijärvi-ilmiö.fi

Tästä eteenpäin blogit ovat luettavissa sieltä. Tarjolla on myös monipuolisia kommentointi- ja sosiaalisen median mahdollisuuksia keskustelujen virittämiseksi ja sisällön kehittämiseksi. Blogikirjoitukset julkaistaan edelleen myös Nurmijärven Uutisten verkkosivuilla.

Lähtöruudun kautta.

Kevätauringon sulatettua pikkuhiljaa viimeisimmätkin lumet myös harvemmin auratuilta ja jopa ”Ei talvikunnossapitoa” -merkatuilta väyliltä ovat juoksulenkitkin päässeet pikkuhiljaa nautinnollisimmille tasoilleen. Alkuviikon tarkistuskierros Tornimäkeen löysi ainoastaan kymmenisen metriä kapeaa hiekkaväylää muun taaperruksen tapahtuessa sinällään sopivan pehmeällä lumimassalla, mutta veikkaanpa että tätä luettaessa tilanne on jo aivan toinen. Alkaa kehon kunnon ohella henkinenkin kapasiteetti nousemaan huippulukemiin.

Jos Tornimäkeä ei vielä pystynytkään nousemaan täydellä intensiteetillä, asia enemmän kuin korjautui fiilistelylenkillä viereisessä Harjulan asumalähiössä. Harjulahan on se alue, johon ihka ensimmäisenä tutustuimme kun Helsingin-muuttokuorma purettiin 13 ja risat vuotta sitten. Olihan ensimmäinen Nurmijärvi-asuntomme ihan liepeillä, juuri Syrjälän ja Harjulan rajalla, siinä kohdalla mistä kiinteistönvälittäjät vetävät lähiöiden välisen rajan niin, että vaikka kirjaimellisesti oltaisiin Syrjälän puolella, saadaan asunnon hintaan hitunen lisää kun määritellään se rahtusen halutumman asuma-alueen maineessa olevaan Harjulaan kuuluvaksi.

Ainakin tuolloin Harjulaa mainostettiin Klaukkalan Kulosaarena, ja kieltämättä se ihastutti ja otti omakseen ensi silmäyksellä. Eihän siellä vastaavia kivilinnoja silloin ollut, vaikka tätä nykyä alkaa Kuonomäentien viereen melkein ökytasoa jo nousemaan. Harjula oli – ja on – konstailematon peruslähiö, täynnä hyvin paljon toisiaan muistuttavia pikkukatuja klassisine omakotitaloineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Tuohon maailman aikaan Viljelystie loppui ennen uutta koulua, siihen missä nykyään on liikenneympyrä. Isoja kasvihuoneita on korvattu omakotitaloilla, uusia omakotikortteleita on  noussut kovan ytimen liepeille. Mutta itselleni se niinsanottu vanha Harjula on edelleen nostalginen, kaikessa leppoisuudessaan suuria tunteita nostattava alue, jonne on upeaa suunnata juosten tai kävellen, jos ei muuta niin ihan vain tarkistamaan ovatko vanhat mestat samalla mallilla kuin silloin ennen.

Toden totta, kun ymmyrkäisinä ja tuoreina ex-helsinkiläisinä Harjulan kupeeseen muutimme, olo oli yhtä aikaa sekava ja onnellinen. Kestihän siinä sulatella yhtä elämän isoimmista päätöksistä, ja silloin jokailtaiset kävelyretket läheisille kaduille antoivat asioille oikeaa pespektiiviä. Tutuiksi tulivat Harjulan kulmat kioskeineen, polkuineen, katuineen ja jopa metsiköineen ennen kuin Viljelystie rakennettiin kiinni Kuonomäentiehen. Siellä oli hyvä rauhoittua, ihastella sitä mitä oltiin elämässä saatu aikaan ja fiilistellä kivannäköisten talojen kohdalla että mitähän jos joskus omakotitalosta kiinnostuttaisiin, paljonkohan pitäisi tuosta tai tuosta pulittaa. Pitäisiköhän soittaa ovikelloa ja kysyä?

Nyt on omakotitalo ja elämä asettunut mallilleen Valkjärvellä, mutta Harjula muistoineen elää mielissä ikuisesti. Noita katuja tallustellessa tuntui oikeastaan ensimmäistä kertaa siltä, että maailma oli oikeasti avoin. Oli viimein löytynyt sellainen elämän tukikohta, jonne tietäisi aina olevansa tervetullut. Talon rakennusaikana ja sen jälkeenkin meni monta vuotta ilman että Harjulaan tuli oikeasti poikettua, enempää kuin mitä Isoseppälää pitkin Tornimäkeen ajeli. Mutta nyt, ihan viimeisen vuoden aikana olen ottanut tavaksi juoksennella siellä aamulenkkejä matkalla töihin. Joskus jopa tehdään kävelyretkiä perheen kanssa, ihan varta vasten. Jonnekin on noussut uusia taloja, jossain tehdään kattoremonttia, jossain on kai asukkaat vaihtuneet kun on näemmä otettu koripalloteline pois autotallin päädystä. Ei ole vanhassa kotitaloyhtiössäkään enää yhtään tuttua nimeä postilaatikoissa. Mutta joka kerta olo on se sama kuin silloin ajat sitten, sama mitä sen tietää aina tästä eteenpäinkin olevan. Ihan niinkuin kotiinsa tulisi.

Tutkivaa blogismia.

Objektiivisuus tai asioiden taustoittaminen eivät koskaan ole olleet vahvimpia piirteitäni. Sen sijaan omaan mielipiteeseen luottaminen on osoittautunut työkaluksi, jonka varaan on ollut luonteva tarttua. Se on vienyt elämässä eteenpäin, joskus jopa läpi harmaan kiven. 

Ei siis mikään ihme, että olen löytänyt kotikenttäni tutkivan journalismin sijaan mainosmaailmasta. Siellähän ideat ovat kuninkaita, ja niiden puolustaminen läpi esitestausten, käytävägalluppien ja projektijohtajien epäluulojen on menestyksen monipuolisin eväs. Monta kertaa olen miettinyt, kuinka paljon vähemmällä olisinkaan loppupeleissä päässyt jos olisin vaan tehnyt kiltisti toisten ohjeiden mukaan sen sijaan että roikkuisin omassa näkemyksessäni maailman tappiin asti. 

Joka tapauksessa, jos ei muuta niin oman uskon vahvistamiseksi, tiettyjä hypoteeseja on hyvä laittaa edes subjektiiviseen happotestiin. Kuten esimerkiksi se, onko nurmijärveläisessä idyllissä sittenkään hyvä elää ja josko se citymeininki sittenkin olisi mainosmiehen todellista sielunmaisemaa. 

Vaikka Helsinki täyttääkin citykliseet paremmin kuin mikään muu suomalainen kaupunki, on se kuitenkin liian lähellä ollakseen järkevä testiympäristö. Liian helppo olisi hypätä Korsisaaren bussiin ja puksuttaa kotikonnuille jos alkaisi kypsyttämään. Parempi hakeutua jonnekin vähän ehkä enemmän Survivor-tyyppiseen lokaatioon. 

Ihanteellinen vaihtoehto itselleni on Kuopio. Käyn siellä säännöllisesti työasioissa, joten aidon arkielämän testaaminen lienee selkeämpää kuin missään muualla. Kalakukkojen kaupungissa päästään katsomaan, miltä työn ja vapaa-ajan yhdistäminen urbaanissa miljöössä maistuu.

Testijakso osui sopivasti pääsiäisviikolle. Takatalven riepottaessa vähän joka suunnalta pystyttiin miettimään asiaa aika perinpohjaisesti myös oletusarvoisten lieveilmiöiden kannalta. Kuten lumisateiden ja liikenneruuhkien. Pakko on todeta, että kun illansuussa tallustaa toimistolta kohti Väinölänniemen kupeessa sijaitsevaa hotellia (vähän sama kuin jos menisi Punavuoresta vaikkapa Ruttopuiston viereen), oikein ihmetteli kuinka seuraavan aamun säätiedotus tuntui yhdentekevältä. Ihan sama vaikka sataisi A4-kokoisia jalkarättejä taivaan täydeltä, lumitöitä ei ole ja matka-aika on minuutin tarkkuudella ennustettavissa. 

Juoksulenkille lähdön suhteen helppouden aste oli hyvinkin sama. Ei sellaista kaupunkia jossa liikennevaloissa kyhnäämisen voisi välttää, mutta kokonaisuutena onnistunut kokemus. Rauhallisuus ja yleinen ympärillä oleva tila on parin päivän kokemuksella kohtuullinen, joskin tässä suhteessa Helsinki on ihan oma lukunsa. 

Loppupeleissä ei merkittäviä eroja tainnut olla parin päivän testaamisen perusteella, mutta kun asiaa miettii tarkemmin niin pitkässä juoksussahan ne merkittävät erot syntyvät. Viikonloppuna olisi varmasti tehnyt mieli vähän touhuta pihamaalla, tai edes pystyä ottamaan omaa rauhaa ja tilaa. Grillaaminen terassilla? Olisi varmaan sinällään ystävällinen hotellihenkilökunta joutunut puuttuman asiaan. Saunaoluet takapihalla? Ehkei suotavaa, vaikka lumihangessa kieriskely jätettäisiinkin väliin. 

Ei löytyisi kasvimaata, ei leikattavaa ruohokenttää, eli edes keväisen lumimyräkän jäljiltä kolattavaa pihaa. Kyläkoulu kaupunkialueella on suoranainen oksimorooni. Vaikka itse työskentelyn voidaan sanoa Kuopiossa olevan jopa miellyttävämpää kuin Helsingissä, vapaa-aikavertailun viimeisillä kierroksilla Nurmijärvi siis pidensi askeltaan ja jätti kaupunkielämän taakseen. Vähemmästäkin alkaa mieli palaamaan kohti kotia ja kulku suuntautumaan kohti rautatieasemaa. Onneksi pääsiäisen menoliikenne tapahtui tänä vuonna omasta näkövinkkelistäni vastavirtaan.

Tallaamattomilla poluilla.

Ennen takatalven tuloa, kun maa jo näytti keväiseltä ja aurinko paistoi aamutuimaan, satuin ajelemaan Kiljavantietä pitkin Röykästä Rajamäkeen, ohi kertakaikkiaan hienojen kangasmaastojen. Vaikkei auton ikkunasta huomaakaan, mäntyjen välissä kiertelee erilevyisiä polkuja, aina hiihtoreiteistä satunnaisten marjastajien tamppaamiin uriin. 

Jonain kauniina päivänä parkkeeraan ihan siihen tien poskeen ja lähden juoksemaan umpimähkää pitkin ja poikin noita upeita metsäreittejä, poluista piittaamatta oman väyläni valiten, sännäten sopivalta tuntuvaa vauhtia juuri sinne minne nenä näyttää. Kokemaan vain sitä vapautta ja niitä mahdollisuuksia joita upea kiljavalainen maasto pystyy tarjoamaan. Käyttämään hetken ja ottamaan siitä kaiken ilon irti. 

Jos jossain, niin umpimähkäisessä männikössä ihminen pystyy spontaanisti valitsemaan reittinsä ja toteuttamaan senhetkistä tahtoaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai ympäristön asettamia oletusarvoja. Polku, saati sitten asfalttitie, on merkki ulkopuolisesta ohjauksesta. Toki mietitystä ja hyväksi havaitusta, mutta löytääkseen uusia ulottuvuuksia ja sen todellisen minänsä on välillä mentävä sinne missä kukaan muu ei ole käynyt. Ainakaan niin, että sitä etukäteen tietäisi, tai että siitä olisi jonkinlainen jälki jäänyt tai muita ohjaava ennakkotapaus luotu. Kun noista liikunnallisista aasinsillan peruspilareista vetää johtopäätöksiä filosofisempaan suuntaan, niin voidaan hyvin todeta, että helsinkiläisen mainosmiehen muuttaminen Nurmijärvelle on omalla tavallaan vastaavanlainen merkittyjen reittien ulkopuolelle astuminen. Meillä Punavuoressa, ainakin siihen aikaan kun itse olin kyseisen päätöksen äärellä, asia ei vielä ollut edes ilmiön tasolle yltänyt. Nurmijärvi oli pikemminkin myytti, joka omalla tavallaan odotti tulemistaan riittävän mielenkiintoiseksi, jotta joku ryhtyisi asiaan toden teolla perehtymään. Eikä siitä montaa vuotta ehtinytkään vierähtää, kun myytistä oli tullut mainstreamia ja muuttoautot aloittivat isossa mittakaavassa kulkunsa Hämeenlinnaanväylää pohjoiseen.

Jonkunhan tuossakin oli pakko olla ensimmäinen, se joka näki Nurmijärven mystisenä mutta kuitenkin (tai kenties juuri sen vuoksi) vastustamattomana mäntymetsänä, jonne tienviitat eivät osoittaneet mutta joka kuitenkin tarjosi ylivertaisia mahdollisuuksia arjen luksukseen. 

En sano että minä se olin, en tosiaankaan. Vaikka tietyssä mielessä jo ammatillisista syistä olisi syytä elää niinsanotusti trendien aallonharjalla ja pyrkiä raivaamaan uusia reittejä teittömille teille, tunnustan löytäneeni mukavuusvyöhykkeen kakkosaallosta. Kunhan joku on asian ensin happotestannut, pystyn nopeastikin ottamaan aiheesta koppia ja tekemään omat johtopäätökseni – olkoonkin, että asian ollessa aivan uusi ja ihmeellinen epäilisin sen yleistä kelvollisuutta tai omiin tarkoitusperiini soveltuvuutta. Näin on käynyt monen evoluution osuessa kohdalle. 90-luvun alussa pidin kännyköitä hyvänä kakkospuhelimena mutta en uskonut itselleni sellaista ostavan. Tekstiviestitkin tuntuivat alunperin tarpeettomilta. Kamerakännykkä? Varsinaista humpuukia! Mutta se oli silloin. 

Tuli Nurmijärvikin ensi ajatuksella tyrmätyksi, ja vaikka maailma ja käsitykset muuttuivat, niin voin tunnustaa että en muista milloinkaan puristaneeni mailaa niin lujaa kun muuttoajatuksen kypsyessä ja realisoituessa. Hirvitti ihan tolkuttomasti, mutta joku sisäinen ääni sanoi että nyt poika lopetat arpomisen ja hyppäät avantoon, koska sen jälkeen tulee hyvä fiilis. Sen hypyn jälkeen olen joka päivä ainakin henkisesti taputtanut itseäni päähän siitä kun uskalsin hypätä tuntemattomaan ja luottamaan omaan intuitioon. 

Eiköhän se Kiljavan metsässäjuoksukin toteudu samoilta periaatteilta. Kunhan lumi viimein sulaa. Enkä tiedä viitsinkö nyt ihan tien poskeen parkkeerata, jos joku ohikulkija vaikka näkee että tuolla sitä joku hulluparka höynää. Miettii että mikähän siihenkin nyt on mennyt ja mistä sitä tietää vaikka hoitoauton soittaisi paikalle.

Voittamisen prinsiipit.

Näitä lurituksia, joiden tutkailuun sinäkin juuri nyt hetken käytät, ryhdytään tästä päivästä alkaen julkaisemaan tuoreeltaan myös Nurmijärven Uutisten verkkosivuilla. Askel ei ihmiskunnan mittakaavassa ylittäne edes sitä kuuluisaa uutiskynnystä, mutta Nurmijärvi-ilmiölle se tarjoaa upean foorumin ja kiinnostavia mahdollisuuksia. Sekä sen että kuumimmillaan olevan kiekkokauden nimissä on hyvä kerrata asioita joiden varaan onnistumista pyritään jatkossakin paaluttamaan. 

1. Laji, jota rakastaa

Ilman tunteen paloa ei synny menestystä. Tätä blogia pitempään seuranneille on varmasti tullut selväksi se, että sydämeni sykkii sangen vahvasti Nurmijärvelle, joka tarkemmin katsottuna tarjoaa jopa hämmästyttävän monipuolisen kattauksen arjen luksusta. Tämän toivoisin yhä useamman huomaavan, ja myös ottavan siitä ilon irti. Kirjoitukseni saattavatkin silloin tällöin laukata naivismin puolelle, mutta ainoastaan ihmiset, jotka ovat riittävän kahjoja uskoakseen että pystyvät muuttamaan maailman, myös onnistuvat siinä. 

2. Tinkimätön harjoittelu

Selvää on, että vain tarkkailemalla ympäristöä ja hakemalla uusia vivahteita pystyy parantamaan omaa suoritustaan. Pitää olla kriittinen jos huomaa sortuneensa lepsutteluun mutta vastaavasti on pystyttävä ottamaan krediittiä omista ennätyksistä. Lupaan pyrkiä pitämään tuntosarvet entistäkin avoimempina ja ulottuvampina, jotta mahdollisuudet seitsemän veljeksen kunnassa saataisiin dokumentoitua vieläkin upeammin. 

3. Sopiva yhdistelmä kokemusta ja innokkuutta

Itse löysin Nurmijärven kasvettuani keskisuomalaisessa paperiteollisuuskaupungissa ja sen jälkeen päästeltyäni siitä kertyneitä höyryjä Helsingissä 16 vuoden ajan. Välillä pistäydyttiin hakemassa vaikutteita Atlantin takaa. Eletyn elämän kautta on syntynyt kaikupohjaa, välillä enemmän kuin tarpeeksi, mutta olennaisintahan on kääntää eilisen kokemus auttamaan tämän päivän suoritusta. 

4. Oikea taktiikka

Aina on mietittävä, mitä halutaan saavuttaa ja ketä on vastassa. Joskus vetäydytään tarkkailuasemiin, toisissa tapauksissa hyökätään täydellä rintamalla saman tien kun pilli soi. Aiheet vaikuttavat paljon myös käsittelykulmaan. Omaa suoritustani helpottaa se, että näissä jorinoissa ei kunnon journalistien tapaan tarvitse hakea sataprosenttista objektiivisuutta vaan oma näkemys riittää. Putkinäkö on tästä huolimatta haitaksi ja pitkäkestoisena saattaa muodostua vaaralliseksi. 

5. Sokea usko voittoon

Konsulttigurut sanovat menestyksen tulevan siitä, että ottaa ensin mahdottoman tavoitteen ja sitten toteuttaa sen. Mukavuusvyöhykkeeltä löytyy vain väljähtänyttä keskinkertaisuutta, joten itsensä ylittäminen jokaisessa ottelussa on kaikkien osapuolten kannalta suoranainen välttämättömyys. 

6. Yleisön saaminen mukaan

Kannustaminen on taputuksia hyville suorituksille, mutta todellinen fanittaminen on perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia. Englannin liigan jalkapallojoukkueiden kannatus kulkee perheessä, sukupolvien ajan. Ei siellä liidellä joukkueesta toiseen tähtipelaajien tai satunnaisen menestyksen mukana. Jos menee huonosti, asioista huudetaan tarvittaessa lujaakin ja muutosta vaaditaan välillä kyseenalaisinkin keinoin. Sehän vaan kertoo ikiaikaisesta sitoutumisesta ja uskosta omaan asiaan. Tulkaa siis tekin aktivisesti mukaan. Kommentoikaa ja kritisoikaa kirjoituksia, ja ehdottakaa aiheita, joita näkisitte asialliseksi peilata tällä palstalla. Onhan Nurmijärvi-ilmiö ennen muuta yhteinen asiamme, joten vain teitä palvelemalla ja teidän kiinnostuksenne kohteista kertomalla se pystyy pärjäämään myös ammattilaisliigassa.

7. Lite bättre

Päälleryntäävän deadlinen sokaisemana en ehtinyt prinsiippejäni Tami Tammisella testaamaan, mutta uskon että niiden mukaan kun mennään niin hyvä tulee. Entistä laajemmille areenoille astuminen saa puristamaan mailaa vielä vähän tiukemmin, mutta fiilis on pelkästään positiivinen, sopivan jännittynyt ja tietyssä mielessä jopa malttamaton. Tähänastinen menestys on ollut upeaa, ja sen myötä on nyt noustu next levelille kehittymään. Ilman teitä, hyvät lukijani, tästä ei olisi tullut yhtään mitään. Maitojuna olisi kutsunut vaikka kuinka olisin viittä ensimmäistä prinsiippiä toteuttanut. Siitä teille suuri kiitos, mutta myös kehotus ottaa roolia ja ratkaisijan viittaa jatkossakin. 

Kevättä ilmassa.

Vaikka viime viikonlopun lumisade hieman säikäytti eikä sitä vielä tiedä tuleeko ensi viikonloppuna lisää, kesäaikaan on väistämättä siirrytty. Kevättä pukkaa myös kelien puolesta, ja rohkenen väittää että nurmijärveläiset pääsevät nauttimaan siitä monimuotoisemmin ja täydemmin palkein kuin ihmiset keskimäärin. Keväinen ilmanala tarjoaa sylin täydeltä elämyksiä ainakin näkö-, kuulo- ja hajuaisteille. Se, millaisia ne ovat, on hyvin paljon kiinni sekä asuinpaikasta että siitä, mille itsensä rohkenee altistaa.

Kun aurinko paistaa korkeammalta ja välillä ikiroudalta tuntuva jää sulaa, ainakin meillä Valkjärvellä linnut ottavat nopeasti koppia lämmöstä. On mustarastasta, sinitiaista ja ties sun mitä lajia. Kokemusteni mukaan myös Etelä-Helsingissä kohmeen sulattamat punatulkut kömpivät kevään edistyessä pesistään ja aloittavat päämäärättömän vaeltelunsa ruoan ja juoman perässä. Nämä visertäjät painavat yleensä toistasataa kiloa ja saattavat silloin tällöin olla sangen keveitä aivokapasiteetiltaan, mutta ihan konkreettiseen lentoon ne eivät yllä oikeastaan muulloin kun rämähtäessään selviytymisaseman lattialle. Kaupunkilaistulkuilla punaisuus keskittyy nenän alueelle ja ilmenee hyvinkin tummanpuhuvina sävyinä. Visuaalisina elämyksinä ne ovat enintään surkuhupaisia, ja suurina parvina esiintyessään suorastaan vastenmielisiä.

Nurmijärveläinen kevät on myös täynnä ääniä, jotka piristävät oloa ja saavat hymyn huulille. Kun aamun vielä hämärtäessä tallustelee puolinukuksissa pellonreunaa postilaatikolle, lintujen viserrys täyttää ilman, ja puro sanoo puli puli. Ei siinä voi kuin hymyillä kilpaa nousevan auringon kanssa. Mieli virkistyy ja keho saa uutta virtaa päivän työrupeamaa varten. Metropolialueella puolestaan Helsinginkadun ja Hämeentien risteys, paikallisten paremmin Kurvina tuntema, on suosittu keväisten äänien bongauspaikka. Satunnainen punatulkkuparvi on leijaillut tännekin, ja päästää auringon noustessa kutsuhuutonsa valloilleen. THÄÄÄRRRRGGGGHHHH....ÖÖHHHHÖÖHHHÖÖÖ.... eri lajityyppien huudot saattavat kokemattomalta bongarilta sekoittua toisiinsa, mutta kumpusivat ne minkä kurkun syövereistä hyvänsä, takana on vinha kevään tunne, vaikka välttämättä ei varsinaisista soidinmenoista olisikaan kysymys. 

Näillä nurkilla eivät luonnontilaiset purot solise tai kosket pauhaa, mutta porttikongien syvyydessä muodostuu tuon tuostakin sangen voimakkaitakin, vapaina tyrskyäviä ja sävyltään kellertäviä virtauksia jotka kelien lämmetessä leviävät hallitsemattomasti jalkakäytäville ja työntävät nitraattivaikutteista tuoksuaan syvälle sierainten syövereihin. Vahva kevään löyhkä löytyy myös tulkuista itsestään, nyt kun perperit ovat sulaneet talven mittaisesta kohmeestaan ja parvi pääsee levittäytymään katukuvaan ajan henkeä osuvasti kuvastavalla 24/7-periaatteella.

Kun Nurmijärvellä maa sulaa, päästään sielläkin itse asiaan. Luonnollisesti kukkimisten alkaessa tuoksutkin monimuotoistuvat, mutta jo tässä vaiheessa, viimeisten lumilaikkujen kadotessa, aito ja alkuperäinen savimaan tuoksu on ainakin kaupunkilaisen katupölyn keskellä keväänsä aiemmin viettäneille keuhkoille kuin tuulahdus suoraan paratiisista. Jos jokin asia niin se kertoo, että talvi on voitettu ja ollaan siirtymässä suorinta tietä kasvun kaudelle. Ja annas odottaa sitä hetkeä kun tuohon maahan pääsee oikein toden teolla sormensa iskemään. Siinä tuntee sitä alkuvoimaista vapautta joka varmaan uudisraivaajillakin on vuosisatoja sitten ollut, tai vaikkapa sitten seitsemällä veljeksellä heidän ryhtyessään Jukolan maita pelloiksi kyntämään.

Kevättä kohti ollaan joka tapauksessa menossa, kukin tyylillään. Kun olen useita keväitä niin kaupungin ytimessä kuin maaseudun rauhassakin päässyt kokemaan, itsestäni kuitenkin tuntuu hyvin vahvasti siltä, että paluuta vanhaan malliin tuskin taitaa olla.

Asiat asioina.

7-vuotias tyttäreni kysyi minulta taannoin mieliruokaani, juuri sillä intensiteetillä ja absoluuttisen tiedon välttämättömyydellä kuin vain tuonikäinen osaa. Asiaan piti perehtyä tosissaan. Nyt ei haettu parasta yksittäistä elämystä tai hetken hurmaa makuhermoille, nyt oli tosi kyseessä. Piti löytää ruoka jota ilman ei voisi elää, jota kernaasti napsisi lopun ikänsä jos mitään muuta apetta ei tarjolle koskaan enää tulisi. Nyt oli sisällöllä merkitystä.

Pähkin asiaa juuri niin syvällisesti kuin pystyin ja vastasin: lasagne. Ruokalaji, joka konkreettisesti kuvastaa suhtautumistani perusasioihin. Toki nautin mielelläni kampasimpukoita, kateenkorvaa, viiriäisenmunia tai vaikka sitten sammakonreisiä – en ole nirso ja herkuttelun päälle ymmärrän kun Top Chefiäkin katson. Mutta kun elämänfilosofinen ajattelutapa on lihapulla- ja perunamuusilähtöistä niin valinta oli sitä myöten selvä. Herkuttelulla on sijansa, mutta nälkä ei saa jäädä – tätä periaatetta olen esimerkiksi lounasaikaan toteuttanut jopa sellaisella antaumuksella, että kollegat ovat pohtineet kuinka paljon helpommin asiat olisivatkaan jos minulla olisi vetskari vatsassa. Ei tarvitsisi turhaan käyttää aikaa ja resursseja maisteluun tai pureskeluun.

Nurmijärvellä löytää hienosti iloa asioista, jotka tehdään niinsanottuun isoon maailmaan verrattuna ihasteltavan suoraviivaisesti ja turhia koreiluja välttäen. Kuluneella viikolla hyödynsin kahta hyvää esimerkkiä. Ensinnäkin parturi – Punavuoressa olen useammankin kerran päätynyt tuoliin jossa peilaillaan, nyplätään, rajataan ja taputellaan isolla sydämellä, mutta kivijalasta ulos kävellessä tunne on häiritsevän paljon sellainen että juurikaan mitään ei saatu kuontalolle tehtyä. Klaukkalan Päämiehessä kun istahtaa tuoliin, niin kysytään pari ohjetta ja sen jälkeen sakset viuhuvat. Aikaa menee alle puolet, lopputuloksena on kasa lattialla ja suorastaan koulupoikatasolle yltävä nuorentuminen. Tsekkitukan takaisin kasvattaminen tietysti ottaa oman aikansa, mutta you get the point. Vähän vähemmän porua, paljon enemmän villoja.

Rima ylittyy ehkä vielä kirkkaammin paikallisella urheiluhierojalla. Kuten ainakin rivien välistä on näissä kirjoituksissa ollut varmasti luettavissa, en varsinaisena urheilijana itseäni pidä, mutta istumatyö ja luonnostaan vähän kaareva selkä pitävät huolta siitä, että lihasten rentous yltää tuon tuostakin heinäseipään tasolle. Marylandissa asuessamme innostuin kun näin ilmoituksen urheiluhierojasta, jonka asiakkaina kuulemma ramppaa Washington Capitalsin NHL-pelaajia. Yllätys oli melkoinen kun äijäkäsittelyyn saapuessani tilassa oli lamppujen sijaan muutama kynttillä, luoden juuri sen verran valoa että näki lukea kyltin jossa kiellettiin kaikenlainen pervoilu sen uhalla että heitetään saman tien pellolle ja silti joutuu sessiosta maksamaan. Itse möyhennys keskittyi varvasväleihin, joiden nypläämiseen käytettiin varmaankin puolet koko sessiosta.

Toista on Klaukkalan Hierontapalvelun Jari Salmen hellässä huomassa, jossa armoa ei anneta vaikka tunnin aikana tekisi monta kertaa mieli pyytää. Ihanasti tekee kipeää, ei päämäärättömästi rusikoiden vaan taidolla ja teholla paikat aukoen. Kyllä tietää käyneensä kun hoipertelee rappuset alas, silti alkaa saman tien odottamaan innolla seuraavaa kertaa.

Ylipäätään täällä ei turhiin veivaamisiin käytetä aikaa vaan asiat sanotaan ja tehdään niin kuin ne on. Tai sanotaanko, että aika usein ollaan verrattain hissukseen, mutta kun juttu puheeksi otetaan niin ei sen kanssa kaunistella eikä krumeloida. Vaikka suorasta puheesta ja toiminnasta pitäminen tuo hiuksenhienoja ristiriitaisuuden tunteita asioiden kauniin paketoimisen ja oikealla tavalla tarjoilemisen puolesta puhuvalle mainosmaakarille, täytyy nostaa hattua. Loppupeleissähän sisältö kuitenkin ratkaisee, ja ytimen on oltava riittävän hyvä lunastaakseen ylväätkin lupaukset. Olipa paketti kuinka korea tahansa, on sen aina osattava kertoa ihan sitä samaa tarinaa mikä sisältäkin löytyy. Niin, että tarinalla on vastaanottajalle oikeasti merkitystä. Truth well told, kuten taannoinen mainosmoguli on sanonut – ei niin että puhutaan NHL:stä ja tarjotaan tuoksukynttilöitä.