Nurmijärvi-ilmiön osoite on muuttunut.

Nurmijärvi-ilmiö on siirtynyt omalle verkkosivustolleen www.nurmijärvi-ilmiö.fi

Tästä eteenpäin blogit ovat luettavissa sieltä. Tarjolla on myös monipuolisia kommentointi- ja sosiaalisen median mahdollisuuksia keskustelujen virittämiseksi ja sisällön kehittämiseksi. Blogikirjoitukset julkaistaan edelleen myös Nurmijärven Uutisten verkkosivuilla.

Lähtöruudun kautta.

Kevätauringon sulatettua pikkuhiljaa viimeisimmätkin lumet myös harvemmin auratuilta ja jopa ”Ei talvikunnossapitoa” -merkatuilta väyliltä ovat juoksulenkitkin päässeet pikkuhiljaa nautinnollisimmille tasoilleen. Alkuviikon tarkistuskierros Tornimäkeen löysi ainoastaan kymmenisen metriä kapeaa hiekkaväylää muun taaperruksen tapahtuessa sinällään sopivan pehmeällä lumimassalla, mutta veikkaanpa että tätä luettaessa tilanne on jo aivan toinen. Alkaa kehon kunnon ohella henkinenkin kapasiteetti nousemaan huippulukemiin.

Jos Tornimäkeä ei vielä pystynytkään nousemaan täydellä intensiteetillä, asia enemmän kuin korjautui fiilistelylenkillä viereisessä Harjulan asumalähiössä. Harjulahan on se alue, johon ihka ensimmäisenä tutustuimme kun Helsingin-muuttokuorma purettiin 13 ja risat vuotta sitten. Olihan ensimmäinen Nurmijärvi-asuntomme ihan liepeillä, juuri Syrjälän ja Harjulan rajalla, siinä kohdalla mistä kiinteistönvälittäjät vetävät lähiöiden välisen rajan niin, että vaikka kirjaimellisesti oltaisiin Syrjälän puolella, saadaan asunnon hintaan hitunen lisää kun määritellään se rahtusen halutumman asuma-alueen maineessa olevaan Harjulaan kuuluvaksi.

Ainakin tuolloin Harjulaa mainostettiin Klaukkalan Kulosaarena, ja kieltämättä se ihastutti ja otti omakseen ensi silmäyksellä. Eihän siellä vastaavia kivilinnoja silloin ollut, vaikka tätä nykyä alkaa Kuonomäentien viereen melkein ökytasoa jo nousemaan. Harjula oli – ja on – konstailematon peruslähiö, täynnä hyvin paljon toisiaan muistuttavia pikkukatuja klassisine omakotitaloineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Tuohon maailman aikaan Viljelystie loppui ennen uutta koulua, siihen missä nykyään on liikenneympyrä. Isoja kasvihuoneita on korvattu omakotitaloilla, uusia omakotikortteleita on  noussut kovan ytimen liepeille. Mutta itselleni se niinsanottu vanha Harjula on edelleen nostalginen, kaikessa leppoisuudessaan suuria tunteita nostattava alue, jonne on upeaa suunnata juosten tai kävellen, jos ei muuta niin ihan vain tarkistamaan ovatko vanhat mestat samalla mallilla kuin silloin ennen.

Toden totta, kun ymmyrkäisinä ja tuoreina ex-helsinkiläisinä Harjulan kupeeseen muutimme, olo oli yhtä aikaa sekava ja onnellinen. Kestihän siinä sulatella yhtä elämän isoimmista päätöksistä, ja silloin jokailtaiset kävelyretket läheisille kaduille antoivat asioille oikeaa pespektiiviä. Tutuiksi tulivat Harjulan kulmat kioskeineen, polkuineen, katuineen ja jopa metsiköineen ennen kuin Viljelystie rakennettiin kiinni Kuonomäentiehen. Siellä oli hyvä rauhoittua, ihastella sitä mitä oltiin elämässä saatu aikaan ja fiilistellä kivannäköisten talojen kohdalla että mitähän jos joskus omakotitalosta kiinnostuttaisiin, paljonkohan pitäisi tuosta tai tuosta pulittaa. Pitäisiköhän soittaa ovikelloa ja kysyä?

Nyt on omakotitalo ja elämä asettunut mallilleen Valkjärvellä, mutta Harjula muistoineen elää mielissä ikuisesti. Noita katuja tallustellessa tuntui oikeastaan ensimmäistä kertaa siltä, että maailma oli oikeasti avoin. Oli viimein löytynyt sellainen elämän tukikohta, jonne tietäisi aina olevansa tervetullut. Talon rakennusaikana ja sen jälkeenkin meni monta vuotta ilman että Harjulaan tuli oikeasti poikettua, enempää kuin mitä Isoseppälää pitkin Tornimäkeen ajeli. Mutta nyt, ihan viimeisen vuoden aikana olen ottanut tavaksi juoksennella siellä aamulenkkejä matkalla töihin. Joskus jopa tehdään kävelyretkiä perheen kanssa, ihan varta vasten. Jonnekin on noussut uusia taloja, jossain tehdään kattoremonttia, jossain on kai asukkaat vaihtuneet kun on näemmä otettu koripalloteline pois autotallin päädystä. Ei ole vanhassa kotitaloyhtiössäkään enää yhtään tuttua nimeä postilaatikoissa. Mutta joka kerta olo on se sama kuin silloin ajat sitten, sama mitä sen tietää aina tästä eteenpäinkin olevan. Ihan niinkuin kotiinsa tulisi.

Tutkivaa blogismia.

Objektiivisuus tai asioiden taustoittaminen eivät koskaan ole olleet vahvimpia piirteitäni. Sen sijaan omaan mielipiteeseen luottaminen on osoittautunut työkaluksi, jonka varaan on ollut luonteva tarttua. Se on vienyt elämässä eteenpäin, joskus jopa läpi harmaan kiven. 

Ei siis mikään ihme, että olen löytänyt kotikenttäni tutkivan journalismin sijaan mainosmaailmasta. Siellähän ideat ovat kuninkaita, ja niiden puolustaminen läpi esitestausten, käytävägalluppien ja projektijohtajien epäluulojen on menestyksen monipuolisin eväs. Monta kertaa olen miettinyt, kuinka paljon vähemmällä olisinkaan loppupeleissä päässyt jos olisin vaan tehnyt kiltisti toisten ohjeiden mukaan sen sijaan että roikkuisin omassa näkemyksessäni maailman tappiin asti. 

Joka tapauksessa, jos ei muuta niin oman uskon vahvistamiseksi, tiettyjä hypoteeseja on hyvä laittaa edes subjektiiviseen happotestiin. Kuten esimerkiksi se, onko nurmijärveläisessä idyllissä sittenkään hyvä elää ja josko se citymeininki sittenkin olisi mainosmiehen todellista sielunmaisemaa. 

Vaikka Helsinki täyttääkin citykliseet paremmin kuin mikään muu suomalainen kaupunki, on se kuitenkin liian lähellä ollakseen järkevä testiympäristö. Liian helppo olisi hypätä Korsisaaren bussiin ja puksuttaa kotikonnuille jos alkaisi kypsyttämään. Parempi hakeutua jonnekin vähän ehkä enemmän Survivor-tyyppiseen lokaatioon. 

Ihanteellinen vaihtoehto itselleni on Kuopio. Käyn siellä säännöllisesti työasioissa, joten aidon arkielämän testaaminen lienee selkeämpää kuin missään muualla. Kalakukkojen kaupungissa päästään katsomaan, miltä työn ja vapaa-ajan yhdistäminen urbaanissa miljöössä maistuu.

Testijakso osui sopivasti pääsiäisviikolle. Takatalven riepottaessa vähän joka suunnalta pystyttiin miettimään asiaa aika perinpohjaisesti myös oletusarvoisten lieveilmiöiden kannalta. Kuten lumisateiden ja liikenneruuhkien. Pakko on todeta, että kun illansuussa tallustaa toimistolta kohti Väinölänniemen kupeessa sijaitsevaa hotellia (vähän sama kuin jos menisi Punavuoresta vaikkapa Ruttopuiston viereen), oikein ihmetteli kuinka seuraavan aamun säätiedotus tuntui yhdentekevältä. Ihan sama vaikka sataisi A4-kokoisia jalkarättejä taivaan täydeltä, lumitöitä ei ole ja matka-aika on minuutin tarkkuudella ennustettavissa. 

Juoksulenkille lähdön suhteen helppouden aste oli hyvinkin sama. Ei sellaista kaupunkia jossa liikennevaloissa kyhnäämisen voisi välttää, mutta kokonaisuutena onnistunut kokemus. Rauhallisuus ja yleinen ympärillä oleva tila on parin päivän kokemuksella kohtuullinen, joskin tässä suhteessa Helsinki on ihan oma lukunsa. 

Loppupeleissä ei merkittäviä eroja tainnut olla parin päivän testaamisen perusteella, mutta kun asiaa miettii tarkemmin niin pitkässä juoksussahan ne merkittävät erot syntyvät. Viikonloppuna olisi varmasti tehnyt mieli vähän touhuta pihamaalla, tai edes pystyä ottamaan omaa rauhaa ja tilaa. Grillaaminen terassilla? Olisi varmaan sinällään ystävällinen hotellihenkilökunta joutunut puuttuman asiaan. Saunaoluet takapihalla? Ehkei suotavaa, vaikka lumihangessa kieriskely jätettäisiinkin väliin. 

Ei löytyisi kasvimaata, ei leikattavaa ruohokenttää, eli edes keväisen lumimyräkän jäljiltä kolattavaa pihaa. Kyläkoulu kaupunkialueella on suoranainen oksimorooni. Vaikka itse työskentelyn voidaan sanoa Kuopiossa olevan jopa miellyttävämpää kuin Helsingissä, vapaa-aikavertailun viimeisillä kierroksilla Nurmijärvi siis pidensi askeltaan ja jätti kaupunkielämän taakseen. Vähemmästäkin alkaa mieli palaamaan kohti kotia ja kulku suuntautumaan kohti rautatieasemaa. Onneksi pääsiäisen menoliikenne tapahtui tänä vuonna omasta näkövinkkelistäni vastavirtaan.

Tallaamattomilla poluilla.

Ennen takatalven tuloa, kun maa jo näytti keväiseltä ja aurinko paistoi aamutuimaan, satuin ajelemaan Kiljavantietä pitkin Röykästä Rajamäkeen, ohi kertakaikkiaan hienojen kangasmaastojen. Vaikkei auton ikkunasta huomaakaan, mäntyjen välissä kiertelee erilevyisiä polkuja, aina hiihtoreiteistä satunnaisten marjastajien tamppaamiin uriin. 

Jonain kauniina päivänä parkkeeraan ihan siihen tien poskeen ja lähden juoksemaan umpimähkää pitkin ja poikin noita upeita metsäreittejä, poluista piittaamatta oman väyläni valiten, sännäten sopivalta tuntuvaa vauhtia juuri sinne minne nenä näyttää. Kokemaan vain sitä vapautta ja niitä mahdollisuuksia joita upea kiljavalainen maasto pystyy tarjoamaan. Käyttämään hetken ja ottamaan siitä kaiken ilon irti. 

Jos jossain, niin umpimähkäisessä männikössä ihminen pystyy spontaanisti valitsemaan reittinsä ja toteuttamaan senhetkistä tahtoaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai ympäristön asettamia oletusarvoja. Polku, saati sitten asfalttitie, on merkki ulkopuolisesta ohjauksesta. Toki mietitystä ja hyväksi havaitusta, mutta löytääkseen uusia ulottuvuuksia ja sen todellisen minänsä on välillä mentävä sinne missä kukaan muu ei ole käynyt. Ainakaan niin, että sitä etukäteen tietäisi, tai että siitä olisi jonkinlainen jälki jäänyt tai muita ohjaava ennakkotapaus luotu. Kun noista liikunnallisista aasinsillan peruspilareista vetää johtopäätöksiä filosofisempaan suuntaan, niin voidaan hyvin todeta, että helsinkiläisen mainosmiehen muuttaminen Nurmijärvelle on omalla tavallaan vastaavanlainen merkittyjen reittien ulkopuolelle astuminen. Meillä Punavuoressa, ainakin siihen aikaan kun itse olin kyseisen päätöksen äärellä, asia ei vielä ollut edes ilmiön tasolle yltänyt. Nurmijärvi oli pikemminkin myytti, joka omalla tavallaan odotti tulemistaan riittävän mielenkiintoiseksi, jotta joku ryhtyisi asiaan toden teolla perehtymään. Eikä siitä montaa vuotta ehtinytkään vierähtää, kun myytistä oli tullut mainstreamia ja muuttoautot aloittivat isossa mittakaavassa kulkunsa Hämeenlinnaanväylää pohjoiseen.

Jonkunhan tuossakin oli pakko olla ensimmäinen, se joka näki Nurmijärven mystisenä mutta kuitenkin (tai kenties juuri sen vuoksi) vastustamattomana mäntymetsänä, jonne tienviitat eivät osoittaneet mutta joka kuitenkin tarjosi ylivertaisia mahdollisuuksia arjen luksukseen. 

En sano että minä se olin, en tosiaankaan. Vaikka tietyssä mielessä jo ammatillisista syistä olisi syytä elää niinsanotusti trendien aallonharjalla ja pyrkiä raivaamaan uusia reittejä teittömille teille, tunnustan löytäneeni mukavuusvyöhykkeen kakkosaallosta. Kunhan joku on asian ensin happotestannut, pystyn nopeastikin ottamaan aiheesta koppia ja tekemään omat johtopäätökseni – olkoonkin, että asian ollessa aivan uusi ja ihmeellinen epäilisin sen yleistä kelvollisuutta tai omiin tarkoitusperiini soveltuvuutta. Näin on käynyt monen evoluution osuessa kohdalle. 90-luvun alussa pidin kännyköitä hyvänä kakkospuhelimena mutta en uskonut itselleni sellaista ostavan. Tekstiviestitkin tuntuivat alunperin tarpeettomilta. Kamerakännykkä? Varsinaista humpuukia! Mutta se oli silloin. 

Tuli Nurmijärvikin ensi ajatuksella tyrmätyksi, ja vaikka maailma ja käsitykset muuttuivat, niin voin tunnustaa että en muista milloinkaan puristaneeni mailaa niin lujaa kun muuttoajatuksen kypsyessä ja realisoituessa. Hirvitti ihan tolkuttomasti, mutta joku sisäinen ääni sanoi että nyt poika lopetat arpomisen ja hyppäät avantoon, koska sen jälkeen tulee hyvä fiilis. Sen hypyn jälkeen olen joka päivä ainakin henkisesti taputtanut itseäni päähän siitä kun uskalsin hypätä tuntemattomaan ja luottamaan omaan intuitioon. 

Eiköhän se Kiljavan metsässäjuoksukin toteudu samoilta periaatteilta. Kunhan lumi viimein sulaa. Enkä tiedä viitsinkö nyt ihan tien poskeen parkkeerata, jos joku ohikulkija vaikka näkee että tuolla sitä joku hulluparka höynää. Miettii että mikähän siihenkin nyt on mennyt ja mistä sitä tietää vaikka hoitoauton soittaisi paikalle.