Mies vailla menneisyyttä.

Vuodenvaihde – mikä ihana tekosyy analyyttiselle tillitykselle. Lupaan, että tämän tason filosofointi ei tavaksi muodostu. Mutta tässä kohtaa käytän hetken, niin kuin elämässä kannattaa tehdä.

Pohdiskeluni liittyy maaperään juurtumiseen ja omakseen kokemiseen. Mainosalallahan on tapana repiä ylpistelyn aiheita ties mistä, minulla ehdoton claim to fame on se, että olen syntynyt samalla paikkakunnalla kuin Kirsti Paakkanen. Tosin ihan ammatillisella sektiolla Saarijärven keskussairaalassa kun Kirsti näki päivänvalon Lanneveden maalaiskylässä, arvatenkin saunan ylälauteilla sen ajan hengen mukaisesti.

Asuin kuitenkin käytännössä koko koulunkäynti-ikäni Äänekoskella, joten Saarijärvelle tai välietappeina toimineille Tampereelle ja Vaajakoskelle juurtuminen jäi enintään valeistutuksen tasolle. Paikkakunnan toisen suuren pojan Mikko Niskasen Ajolähtö-elokuva näytti kasvamisen mallia, ison kaupungin kirkkaat valot kutsuivat. Lähtö Helsinkiin ja kauppakorkeakouluun avasi padot, jos nyt ei sillat palaneet eikä karmit kaulassa lähdetty, silloinen tunnetila oli koko lailla sama kuin Pasi Kaupilla Metsäjätti-romaanissa: kiitti v***sti ja tänne tuskin koskaan palaan. Tunnustan, että näin jälkikäteen harmittaa.

Helsingissä vierähti kaikkiaan 16 vuotta, joten luulisi egosentrisen ekonomipojan kasvaneen kiinni suuren maailman meininkiin. Mutta ei. Jahka ajatus Klaukkalaan muutosta käytännön puolesta järjestyi, fiilis oli lähinnä vapautunut. Ehkä askel kohti pikkukaupunkimenneisyyttä ja aitoa minääni? Kuka tietää, mutta lähtö ei tehnyt yhtään kipeää, pikemminkin sitä odotti isolla innolla.

Pari vuotta Klaukkalassa asuttuamme tuli eteen muutto Marylandiin. Mitätön siipaisu verrattuna 11 vuoteen Äänekoskella ja 16 vuoteen Helsingissä, mutta ette usko kuinka vaikeaa se oli. Muuttokuorman mukana lähti niin paljon sydänverta ja juuria irti harjulalaisen rivitaloyhtiön maasta että olisi luullut meidän eläneen koko tähänastisen ja vähän entistäkin elämäämme seudulla. Suurin syy – ja ero verrattuna aikaisempiin asuinpaikkoihin – oli yhtiön loisteliaat naapurit jotka tekivät meidät heti tervetulleiksi. Jotkut heistä lukevat tätäkin kirjoitusta joten kiitti vaan – koko ajan Amerikan parrasvaloissa mieli kaipasi takaisin luoksenne. Aikuisten oikeasti, te näytitte mitä pienen kylän välitön elämä voi parhaimmillaan olla. Kiitos.

Tiukka kiinnittyminen nurmijärveläiseen maaperään ei tietenkään tarkoita etteikö voisi seikkailla, matkustaa, nähdä ja kokea kaikkea mahdollista, mutta omasta puolestani uskallan sanoa että ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että kuuluu jonnekin. Toinen henkinen kotini on Minnesotassa, jossa olen jo kohta 30 vuoden ajan rampannut. Siellä asuu hyvä kaverini Tom, jonka kanssa on maailmaa tullut parannettua varovaisesti sanoen hemmetin paljon. Muistan kun joskus 15 vuotta sitten, tyhjentäessämme six-packiä St.Paulin keskustassa Mississippi-joen varrella tulin lohkaisseeksi että kun joskus kuolen niin Tomin tehtäväksi jäisi tuhkani sirotteleminen vieressä olleelta Roberts Bridgeltä alas, veden kuljetettavaksi ties minne asti. Ei siksi että olisin onneton ollut, mutta jonkinasteista kantrimiehen juurettomuutta taisin kuitenkin tuntea. 

Klaukkala muuttaisi pian kaiken. Nyt on sellainen olo, että Tom taitaa aikanaan saada enintään puolet tuhka-annoksesta, sillä missään muualla en tällä hetkellä haluaisi puskea koiranputkea kuin kirkonkylässä, siinä Rautiaa vastapäätä. Loppupeleissä koti on kuitenkin siellä missä ihminen on onnellinen. Täh?

Peace, man. Ja todella hyvää uutta vuotta!

Valoa kohti.

Kun lumi ei valaise ja kelit on pilvisiä täytyy välillä varmistaa kalenterista, mutta totta se on; päivät pitenevät ja suunta on kohti valoisia kevätpäiviä. Ettei vaan se kesäkin sieltä taas jossain välissä saapuisi.

Nykyinen kotimme Valkjärvellä on elämäni ensimmäinen kunnallistekniikan ja katuvalojen ulottumattomissa, niinpä se on ehtinyt opettamaan isojakin asioita pimeydestä, valosta ja niiden välisestä suhteesta. Yksi iso askel otettiin yhtenä sateisena – ja pimeänä – loppusyksyn iltapäivänä reilut 7 vuotta sitten kun yllättäen kävi ilmi, että kotimatkalla Punavuoresta kirkonkylälle joutuisin kurvaamaan työmaan kautta peittelemässä kuistille kipatut gyproc-levyt sateelta suojaan.

Elävästi muistan matkan jonka olin toki jo jonkun kerran tehnyt, mutta en koskaan aikaisemmin pimeässä. Kun Valkjärventien katuvalot loppuvat parin kilometrin päässä Lepsämäntien risteyksestä, päälle löi yhtäkkinen tunne jätesäkkiin ajamisesta. Kun oli siihenastisen elämänsä elänyt ainakin noin asuinpaikkamielessä valaistulla alueella, joutui kaupunkilaispoika melkoisen yllätyksen kohteeksi, ja nanosekunnin ajan pyöri mielessä kysymys siitä, mihin ihmeeseen tässä ollaankin ryhtymässä? Nurmijärvelle muutto oli ollut rohkea veto, tosin kannattavaksi osoittautunut sellainen, mutta nyt kun haettiin ilmiön täydellistä ilmenemismuotoa taloa rakentamalla, oltiinko sittenkin astuttu askel liian pitkälle?

Kipsilevykasojen peitteleminen pelkkien autovalojen varassa vei sen illan selkeästi mukavuusvyöhykkeen tuolle puolen, mutta niinhän siinä kävi kuin elämässä yleensä. Sateen jälkeen tulee aurinko, ja pimeää jaksoa seuraa aina valoisa. Juuri sen ansiosta voi jokaisesta vuodenajasta ja sääolosuhteesta aina löytää sen kultaisen reunan. Kipsilevyt säilyivät, löysin tieni kotiin, talo valmistui ja sitä myöten kaikki kääntyi parhain päin.

Nurmijärvi onkin ehtinyt opettamaan allekirjoittaneelle ison kasan elävän elämän tosiasioita – osoittamaan kaavoihin kangistuneita mielipiteitäni asenteellisiksi ja fundamentaalisesti vääriksi, toisaalta näyttämään asioiden todellisen tolan ja sitä kautta valaisemaan todellista persoonaani. Vaikka en kuitenkaan edes helsinkiläisenä mainosmiehenä koe anteeksiantamattomasti varjojen mailla vaeltavani, olen täällä asuessani oppinut arvostamaan sitä tosiasiaa että valoa tulee elämään joka päivä vähän lisää, sekä konkreettisesti että mielikuvallisesti. Mielikuvallinen puoli ei ole edes kalenterisidonnainen, vaan jatkuu lineaarisesti noususuuntaisena.

Ja kuten sanottua, on pimeässäkin se valoisa puolensa. Semminkin kun lämpötila pysyy toimenpiteen sallivissa lukemissa, on kuistilla vilvoittelu joulusaunan jälkeen, tähtitaivasta katsellen ja ihan vaan hiljaisuutta kuunnellen hyvinkin valaiseva kokemus. Ja mukavuusvyöhykkeen yli menee tämäkin, mutta tuo setuppi on kuulkaas kokeilemisen arvoinen ihan vaan funtsailumielessä, suorastaan filosofisena viitekehyksenä. Mahdollisuus, jonka arvokkuudesta tai edes olemassaolosta en koskaan olisi saanut tietää ellemme näille kulmille olisi neonvalojen katveesta uskaltaneet irrottautua. 

Mutta onhan se sanottava, että jos jotain odottaa lapsenomaisella innokkuudella niin valoisia kesäiltoja jolloin tunnelma ja maisemat ovat kuin postikortista tai Suomi-filmistä. Ihmismieli kun on rakennettu niin, että aina kaipaa pikkuisen enemmän sitä, joka juuri nyt ei ole ulottuvilla. Ehkä heinäkuun helteissä kirjoitan siitä, kuinka mieli alkaa taas halajamaan joulusaunaa, tähtitaivasta ja hiljaisuutta. Mutta sitä odotellessa – eiköhän nautita kevään tulosta ja päivien pitenemisestä!

Parahin joulupukki.

Pahoittelen, että Nurmijärven asiamiestonttusi raportti saapuu jälleen kerran näin kalkkiviivoilla. Mutta muistathan, että kun Fröbelin palikoitten laulussakin muiden tonttujen mielestä työnteko oli ”oikein mukavaa” niin Timppa-tontun kohdalla se oli ainoastaan ”melko mukavaa”. Lisäksi peitevirkani mainosmiehenä on aiheuttanut sen, että olen tottunut toimimaan aina viimeisellä mahdollisella hetkellä tai hieman sen jälkeen. Toki lupaan ensi jouluksi parantaa tapani.

Raportin viivästyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se sisältäisi herkullista insightiä nurmijärveläisten kiltteydestä. Vaikka alunperin briiffasit primäärikohderyhmäkseni lapset, olen tehnyt hienoisia demografisia laajennuksia. Toisaalta, tietyissä asioissa ikäluokkien väliset käyttäytymisen ja kulutustottumusten erot eivät ole järin suuret. Joskus ne kääntyvät jopa pikkuisen päälaelleen.

En voi valittaa että nurmijärveläiset nyt sangen tuhmia olisivat vuoden aikana olleet, mutta tietyt asiat ovat jättäneet kiltteyden suhteen toivomisen varaa. Ristiriitatilanteiden yleisenä ilmenemismuotona ovat klassiset ”Mulle-kaikki-heti-nyt” - sekä ”Miksen-mää-saa-kun-toikin-saa” -syndroomat. Olen kysellyt paikallisilta taudinaiheuttajien perään, incognito tietenkin, ja etenkin aikuisten suhteen hyvin paljon laitetaan kyläpolitikointina tunnetun ilmiön piikkiin. Katsos, Nurmijärvi on niin iso ja heterogeeninen kunta, että sen on tietyissä asioissa vaikea katsoa eteenpäin yhtenä perheenä. Vaikka yhteinen tie olisi loppupeleissä tasaisempi kulkea, hetken huumassa käperrytään kuoreen ja yritetään napata ne vähäisetkin karkit sisartaajamilta. 

Ilmenemismuodot ovat välillä sellaisia, että ulkopuolista tarkkailijaa ihmetyttää. Milloin nahistellaan jalkapallojunioreiden seura-asioista, milloin uimahalleista ja ties mistä. Yrittäjäyhdistykset lähtivät omille teilleen jo vuosikymmeniä sitten, kun ei ymmärretty että kahden tai kolmen pienen ominaispaino on marginaalinen verrattuna yhteen isompaan. Eikä siitä ole montakaan kuukautta kun paikallinen poliitikko ryhtyi ajamaan Klaukkalaan monitoimitaloa. Ihan vaan koska ”on Klaukkalaankin jotain saatava”. Näin luki lehdessä, ja mielestäni se kiteyttää ongelman ytimen aika hyvin. Kunta on ymmärtääkseni tyystin persaukinen, mutta koska muilla muka on kaikkea niin meille kans. Miten nämä saisi ymmärtämään sen, että kaikki on suhteellista ja loppujen lopuksi ihan hemmetin hyvin. Miettisivät miten kaukana Korvatunturista on lähin uimahalli tai urheilukeskus, useampi poronkusema sinne on mutta iloisina sinne joka kerta matkan teemme, ilman että valitamme että miksei se löydy ihan tuosta takapihalta. Mukavaahan se tietysti olisi, mutta suun on viisainta olla säkkiä myöten joulupukinkin maassa.

EU helisee ja kuntauudistusta pukkaa, eikö kuitenkin olisi järkevintä yhdistää voimavarat ja ajattelutapa, sen sijaan että jokainen kylä juuttuisi tuijottamaan omaan napaansa. Ei kenelläkään niin hyvin luulisi menevän etteikö kaverista apua olisi, tai ainakin tiedosta että tiukankaan paikan tullen ei jää yksin. Näin se ainakin yksittäisestä tontusta tuntuu. Siihen en osaa ottaa kantaa tulkitaanko kyläpolitikointi sinun kirjoissasi varsinaisesti tuhmana oloksi, hyvä joulupukki. Sen saat sinä päättää ja senhän asianosaiset sitten aattoiltana tulevat huomaamaan, kukin oman lahjasäkkinsä koon muodossa.

Rauhallista joulua kaikesta huolimatta, niin Nurmijärvelle kuin Korvatunturillekin!

Timppa-tonttu

Palvelu pelaa, osa 1.

Perusajatushan on, että pienellä paikkakunnalla otetaan pieni ihminen paremmin huomioon. Ennen Klaukkalaan muuttoa saimmekin kuulla uskomattomia tarinoita Uudeltamaalta, jossa terveyskeskukseen päästiin saman päivän aikana. Saman päivän? Että kun tullaan kipeiksi niin tuosta vaan mennään lääkäriin??? Oli kaukana realismista Vuosaaressa, jonne olin Kurvista muuttanut ikäänkuin rauhallisemman esikaupunkielämän toivossa. Rikkana rokassa tai sitten ei, muuttokuorma suuntasi pian Kehä ykköselle ja edelleen Hämeenlinnanväylälle. Tänään muuten päivälleen 13 vuotta sitten.

Nurmijärvi-ilmiöönhän kuuluu elimellisenä osana aamuruuhkassa mateleminen kohti Helsinkiä, emmekä me suinkaan ole tehneet poikkeusta. Pidentynyttä työmatkaa kompensoitiin aikaisina aamuherätyksinä, rutiini johon tottui jopa hämmästyttävän mutkattomasti. Sen mukana alkoi tavaksi muotoutua myös aamulenkillä käynti. Oma aamurytmini lähti pian siitä, että puoli seitsemän kieppeillä suunta otettiin kohti Tornimäkeä, jota sitten puskettiin puolinukuksissa muutama kiekka ennen työmatkaliikennettä. Suositeltava kokemus, joka tuohon maailman aikaan piti sisällään jopa hivenen eksoottisia vivahteita asfalttiviidakon kasvatille.

Ensimmäisen syksyn painaessa päälle havaitsin, että vaikka lenkkeilykausi näytti jatkuvan, pimeys jo häiritsi aktiivista aamu-urheilijaa. Liekö taannoiset tarinat pikkukuntien joviaalisuudesta olleet katalysaattorina mutta jostain sain päähäni tiedustella asiaa. En jäänyt mörnöttämään tyytymättömänä kuten tyypillinen pääkaupunkilainen vaan oikeasti mietin, voisinko edistää asiaa jotenkin – Nurmijärvi-ilmiön positiivinen ja kasvattava vaikutus oli kaikesta päätellen ehtinyt jo psyykkisellekin tasolle. Eikun soitto kunnan liikuntapäällikkö Antero Lempiölle, esittäytyminen uutena kunnan veronmaksajana ja havainto siitä, että Tornimäen valot näemmä syttyvätkin vasta aamuseitsemän aikoihin.

Siihen olisi turtunut helsinkiläisvirkamies jo suutahtanut, mutta Antsa ei hätiköinyt kiperän kysymyksen äärellä. Rauhalliseen tahtiin tuli selkeä vastabriiffi: ”No, mihinkäs aikaan haluaisit että ne menisivät päälle?” Meinasi mennä oikeutensa tuntevalta kuntalaiselta jauhot suuhun moisen palvelualttiuden edessä. ”No olisko puoli seitsemän sellainen sopiva aika?”, sain heitettyä. Antsalle se sopi vallan mainiosti, ja toden totta, seuraavana aamuna tasan sovittuun aikaan lenkkipolku odotti valaistuna.

Pieni ele, mutta kerrassaan mainio esimerkki siitä, kuinka jopa kunnallinen päätöksenteko joskus komeasti pyyhkäisee yli määrämuotoisten säädösten ja virkateiden. Aamulenkille pääseminen ei ole sen koommin jäänyt kuntopolkujen valaistuksista kiinni, vaan huomattavasti huonompia ovat ne tekosyyt olleet joiden varjolla olen kylkeä kääntänyt. Ja vaikka olen tässä välissä tainnut Antsalle jonkun kerran urputtaa kun tuppaavat talvella hiihtoladut turhaan kellertää nelijalkaisten ystäviemme vierailuista, on kunnan liikuntatoimi kaikessa kokonaisuudessaan ja muissakin yhteyksissä näyttänyt parhaita puoliaan kuntoilevalle nurmijärveläiselle. Paljon paremmin jaksaa kolmostiellä kun päästää höyryt valmiiksi pihalle, vaikkapa sitten Tornimäen valaistuille poluille.

Ohi taisi mennä.

Vielä taidettiin olla nipin napin viime vuosituhannen puolella kun kävimme tarkastamassa kerrassaan hienoa tonttia Metsäkylässä. Alkoi jo soitto pankinjohtajalle olla mielessä kun tuli sinällään sivullinen mutta ajan hengen kiteyttävä kommentti: ”Tänne ei kannata rakentaa sillä kohta tuohon viereen ilmestyy ohitustie.”

Kun edellisessä blogissani viittasin täällä havaitsemiini hämäläisiin piirteisiin niin mahtaakohan kyvyttömyys tehdä päätöksiä ja toteuttaa ne edes jollain mittarilla rivakkaan tahtiin olla yksi niistä? Siellä ne pellot edelleen vapaina ovat, taitaa tuolta nimenomaiselta paikalta jo talokin löytyä mutta tietä ei näy. Kuuluu sitäkin enemmän kun valituskierrosta ja tupailtaa jaksetaan järjestää. Maailman tappiin asti, saattaisi sivullinen tähän lisätä.

Loppupeleissä järjevämpi ratkaisu oli odottaa muutama vuosi ja rakentaa Valkjärvelle mutta ohitustien kaipuu lyö päälle edelleen. Kun arkiaamuisin saavun S-marketin liikennevaloihin, sorarekka tai kaksi paahtaa jokaisilla vihreillä ohitse Klaukkalantietä. Ruuhka-aika ei ole toivottoman pitkä mutta vaikuttaa kohtuuttoman paljon sekä ihmisten arkeen, hermoihin että tuottavuuteen. Viime maanantaina lähdin Kalasatamasta tukka putkella kohti kotia, liikenne sujui kuin valssi kesällä kunnes saavuin Klaukkalan rampille. Autojono ylsi oikeasti moottoritielle asti, ja kello oli puoli kuusi. Ymmärtäisi jollain lailla jos olisi huonon kelin, kolarin tai muun takia madeltu koko matka mutta että Uudenmaan ainoa ruuhka on tuossa kohtaa, huh huh!

Syyhän ei tietenkään ole yksin päättäjien, tai yksin kunnallisten päättäjien, mutta väkisin ihmetyttää moinen pyöriskely. Kukaan ei voi kiistää etteikö ohitustietä tarvittaisi mutta aina löytyy joku kulma ottaa pari vuotta lisäaikaa. Ikäänkuin haettaisiin epätoivon vimmalla sellaista linjaa ja ratkaisua jota vastaan kenelläkään, liito-oravat mukaan lukien, ei olisi yhtään mitään. Nyt ihmetellään että näyttääkin käyvän kalliiksi. Ihmekös tuo jos tarjousten parasta ennen -päivämäärä on jo useamman vuosijuhlan viettänyt. Voi dziisus sentään ja järki käteen. Munakasta ei saada jos ei ensin rikota paria kananmunaa, se olisi jo tajuttava yksittäisestä kuntalaisesta Tiehallinnon ylipääjohtajaan asti. 

Yksi markkinointikollegani asui Klaukkalassa kaukaisella 80-luvulla ja sanoi että silloin käytiin tiivistä ja niin maan perusteellisen ajankohtaista keskustelua rautatien vetämisestä Tornimäen ohi. Hongisojan sillan määrärahoista luin Nurkkarista varmaan 10 vuotta ennen toteutumista. Lahnuksentien kevyen liikenteen väylää ehti yksi ainoa hemmo pitkityttää vuositolkulla, niin että puoli Harjulaa sai tarpoa läpi tuulen, tuiskun ja pimeyden kahden vaaksan levyistä piennarta kohti silloista Sparia ruokaostoksille ja takaisin. Väyläasioiden vatvominen ja veivaaminen näyttää olevan täälläpäin suoranainen kunnia-asia.

Eiköhän nyt ole se viimeinen hetki ottaa lapio kauniiseen käteen ja ryhtyä kaivamaan, kohtahan meille nauravat vihtiläisetkin. Aiheen ytimessä oleva kunnan kehitysjohtaja Aarno Kononen on muuten alunperin Äänekosken poikia, kuten allekirjoittanutkin. Äitini opetti hänelle ruotsia lukiossa ja olen antanut itselleni kertoa, että kielipään ja yleisen ymmärtämisen suhteen Aarnon saavutukset olivat yksinomaan positiivisia. Vielä kun noiden ominaisuuksien ohella saisi muillekin asianosaisille välitettyä epäruotsalaisen toimintamallin jossa yritetään välttää paleltuminen olemalla niin ettei iho koskisi vaatteisiin mistään kohtaa. Tehdään nopeasti hyviä päätöksiä, niin saadaan ohitustien liikennevalot pikkuhiljaa kääntymään vihreän puolelle.

Moro (moro)!

Helsingissähän ei tunnetusti juurikaan tervehditä; jos jonkun kotitalon rappukäytävässä joku katsoo silmiin ja sanoo hyvää päivää niin joko pidetään kahjona tai taloyhtiö valitaan paikkakunnan parhaaksi, niin ihme juttu se on. Paljon kiinnostavia yksityiskohtia löytyy sisäseinien rappauksista joten yleensä huomio kiinnitetään mieluummin niihin kuin kanssaihmisiin. Itse en koskaan ole ollut mikään ylisosiaalinen keskusteluihin hakeutuja, eikä 14 vuotta Kurvin kulmilla ainakaan parantanut tilannetta. Jokaisella vilkaisulla vastaantulijaan altistin itseni kehotukselle lähteä dokaamaan kolinaa Katri Valan puistoon. Siperia opettaa ja Helsinki kovettaa.

Millään muotoa en aio sanoa että nurmijärveläiset nyt yltiöpäistä avoimuutta huokuisivat, mutta sangen miellyttävällä tavalla täällä tuntematonkin vastaantulija noteerataan. Tyyli on sama kun mihin totuin asuessamme Washingtonin liepeillä; olutmainoksistakin tuttu ”how you doing” heilahti luontevasti jos mitään yhtymäkohtaa vastaantulijaan oli: taloyhtiö, kuntosali, leikkipuisto tai muu vastaava. Ei siinä sen kummemmin tuntea tarvinnut, osoitettiin että tiedetään mikä on homman nimi ja sen pituinen se. Yhtään ei tarvinnut juttua jatkaa yli kolmen sanan jos ei siltä tuntunut.

Rappukäytävien ohella kuntosalit ovatkin hyvä benchmarkki siihen, kuinka sosiaalisesti paikkakunta on virittynyt. Helsingissä aloitin tutkimukset Helsingin Atleettiklubilla jossa keskusteluja kuuli ainoastaan 150+ kg penkkimiesten kesken, ainoa joka varsinaisesti koskaan minunlaistani harrastelijaa moikkasi oli Mattiesko Hytönen. Elixiassa ja Motivuksessa jutustelu edellytti kalliimpia ja ajanmukaisempia tekstiilejä. Amerikan puolella tosiaan moikkailtiin ihan kiitettävästi, aina siihen asti kun tuli 9/11 ja selvisi että yhden koneen kaapparimiehistö oli ennen komennustaan parin viikon ajan käynyt salillamme vetämässä habaa. Sanonpahan vaan että oli meno ja moikkailut tovin aikaa sen jälkeen melko varauksellisia, ja tunnustan etten itse jäänyt pekkaa pahemmaksi.

Klaukkalan Balanssi on toista maata. Kun viikon paikkakunnalla asumisen jälkeen liityin jäseneksi, Meriläisen Paula oikein kädestä pitäen esitteli itsensä ja salinsa, jenkkikomennukselta palattuani sama meno jatkui tyyliin ”kuulin että olitte vähän ulkomailla.” Itse treeneissä pystyy lintsaamaan juuri niin paljon kuin kohtuulliseksi näkee, jokainen tervehtii ja aina löytyy juttuseuraa. Toki saa mörnöttää ja suunnata katseet rautoihin jos sillä päällä on, täällä ei ole tapana paheksua. Eikä Rajamäen uimahallin sali pistä yhtään huonommaksi, siellä päästään vielä syvemmälle kunnallisen päätöksenteon ytimeen. Jos ei kunto miljoonasti kohenekaan, niin sosiaalinen vireys elpyy takuuvarmasti.

Se tyypillisin nurmijärveläinen tervehdys on napakka ”moro” ja sitten kun ollaan enemmän tuttuja irtoaa rento tuplaversio ”moro moro”. Laskevalla intonaatiolla, niin että ensimmäinen moro on astetta korkeammalla ja jälkimmäinen vetää paketin yhteen. Siinä mielessä huomaa että kolmostietä ollaan tultu askeleen verran kohti Tamperetta, kaupunkia jossa asuin ikävuoteni 0,5 - 4. Ja vaikka sieltä ei oikeastaan muuta mieleen jäänyt kuin vanhemmiltani karkaaminen Hämeenpuistossa ja juokseminen päin Väinö Linnaa niin sen verran kuitenkin ehdin kieltä oppimaan että täkäläisen tervehdyksen hämäläissaundin tunnistan. Onneksi eivät täällä sentään sano ”soon moro”, ainakaan mitenkään yleisemmässä mittakaavassa. Tai ehkä se on se tuttavuuden kolmas taso jonne me junan tuomat olemme vielä matkalla.

Over the hill.

Näiden kirjoitusten tarkoituksena ei ole matkailumainonnallisesti esitellä Nurmijärven kyliä tai maamerkkejä, mutta joillekin monumenteille on vuosien mittaan rakentunut aivan erityisiä, julkisestikin mainitsemisen arvoisia tunnelatauksia. Tuskin millekään muulle niin paljon kuin Klaukkalan Tornimäelle.

Vaikka Klaukkalaan muutettaessamme vyölläni ei ollut kuin yksi maraton, armeija-aikaan pitkän loma-anomuksen läpimenoa vauhdittanut Helsinki City, olin samana vuonna astunut klassiseen ikämieskategoriaan mikä tarkoitti palloilu-uran kehityskäyrän vääjäämätöntä kääntymistä laskuun. Tosin esimerkiksi urani nimekkäimmät vastukset ja komein maali olivat vielä edessäpäin, mutta joka tapauksessa ns. klassinen kuntoliikunta alkoi ottamaan enemmän merkitystä elämässä. Yksi idyllini on muutenkin aina ollut kotiovelta avautuva pururata - sula mahdottomuus pääkaupungissa. Tornimäki sopi tähän yhtälöön kuin otsatukka porsaalle, olihan se sopivasti kadun toisella puolella uudesta, tosin sillä hetkellä vielä potentiaalisesta kodistamme.

Ensikosketuksemme mäkeen tapahtui sateisena perjantai-iltapäivänä asuntonäytön yhteydessä, jolloin yleisvaikutelma oli kiistatta kuin DDR:läisellä teollisuusalueella, mutta jonkinlainen alitajuinen muistijälki siitä kuitenkin jäi. Seuraavana päivänä aurinko paistoi ja ajatukset kirkastuivat - siispä suuntasimme Helsingistä vielä kerran Tornimäkeen, tällä kertaa positiivisella tavalla kohtalokkain seurauksin.

Aurinkoinen syysilma pani parastaan kun puskimme alun jyrkän nousun suoraan mäen laelle, ja kun muutaman pittoreskin mutkan jälkeen reitti kääntyi laskuun ja näimme edessämme tuon meille vielä niin vieraan kylän, myynnissä olevasta rivitalon pätkästä puhumattakaan, asia kirkastui kertalaakista - tässä se olisi, meidän tulevaisuutemme seuraava viitekehys. Vedimme reitin loppuun vähintään puolijuoksua, ajoimme Helsinkiin, soitimme kiinteistönvälittäjälle ja sovimme samaa vauhtia treffit Pukinmäen Essolle. Se oli sitä myöten siinä, eikä taaksepäin ole sen koommin tarvinnut katsella. 

Tuosta hetkestä eteenpäin Tornimäki on ollut kiinteä osa elämääni, kaikkina vuodenaikoina. Kesähelteellä sen nousut rassaavat, talvella hiihtoladut tarjoavat puuskutuksen paikkaa, onpa sieltä keväisin tarttunut mukaan korvasieni jos toinenkin. Se on puhdistanut mieltä ja kirkastanut ajatuksia, tarjonnut ideoita ja inspiraatiota niin työhön, lomaan kuin vaikkapa tämän blogin perustamiseen. Rinteeseen on valutettu niin ilon kuin surunkin kyyneleitä, siellä on koettu onnistumisen elämyksiä, sinne on huudettu monet kirosanatkin. Harvoin sen tymäkkä profiili helpolla päästää, mutta vastaavasti se palkitsee joka kerta niin, että sen tuntee seuraavanakin päivänä.

Kaksi kertaa olen Tornimäen vierestä lähtenyt, parin vuoden jälkeen Yhdysvaltoihin ja sieltä palattuamme taas parin vuoden päästä Kirkonkylään kun aloitimme nykyisen kotitalomme rakennusprojektin. Molemmilla kerroilla ero tuntui jotenkin lopulliselta, niin kiinni tuohon parin kilometrin polunpätkään ehti kasvaa. Toisella kerralla kirjoitin aiheesta jopa jonkinmoisen nekrologinkin joka taisi jäädä julkaisematta ja sittemmin unohtui. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että Tornimäkeen on aina helppo palata ja siellä kokee olevansa aina tervetullut, asuipa sitten ihan vieressä tai toisella kylällä. Se on kuin vanha hyvä kaveri, jolle ei tarvitse selitellä poissaoloja. Jos tauko välillä venähtääkin, aina pystyy sujuvasti jatkamaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. 

Kuninkaallisten asemapaikka.

Tuttu vihtiläinen mainospariskunta kävi taannoin katsomassa juuri myyntiin tullutta Röykän asemaa. Kauppoja ei loppujen lopuksi syntynyt, joten pittoreski, kuitenkin himpun huonokuntoinen ja aavistuksen verran karheassa ympäristössä sijaitseva rakennus päätyi entisen missin, nykyisen radiojuontajan kodiksi.

Sen kummempaa tilastollista otantaa minulla ei missien erityisosaamisen alueista ole ja tunnustan jääneeni tuossa kohtaa pahasti stereotypioiden tasolle. Näin ollen sattuessani taannoin kääntämään television maikkarille siihen aikaan kun sieltä tuli Joka kodin asuntomarkkinat, mielentilani kääntyi suorastaan väkisin siihen odotustilaan, että mitähän Ellen Jokikunnas nyt mahtaa turailla asemakodissaan.

Pata soimasi kattilaa pahemman kerran - mainosmies, jolla tuskin kynä pysyy oikeinpäin kädessään on melko lailla huonoin mahdollinen ”ammattilainen” arvioimaan missien tai kenen tahansa muunkaan ihmisen taitoa käsitellä työkaluja. Onneksi apu löytyy meidänkin perheessä läheltä, sillä vaimoni, joka on ihan oikea maatalon tyttö Pohjois-Pohjanmaalta tietää nuo asiat paremmin kuin hyvin, tai paremmin kuin varmaan itse asiassa haluaisikaan. Tosin samaiseen demografiaan liittyy aika kiinteästi myös kohtuusuuri vastustus missi-instituutiota kohtaan joten uskoin Ellenin edelleen tanssivan koko lailla heikoilla jäillä hänen kavutessaan A-tikkaita olohuoneensa katonrajaan.

Olihan siinä yllätystä kerrakseen kun näki, kuinka remontti lähti etenemään. Paikkoja korjattiin, maalattiin, tapetoitiin ja viimeisteltiin taidolla ja tyylillä, joka ei (ainakin puoliksi) asiantuntevan raadin mielestä jättänyt mitään epäselväksi. Sen lisäksi, että tämä missi osasi ilmiselvästi remppahommansa, ei hän myöskään tyttömäisesti perääntynyt kiperistä tilanteista vaan pikemminkin tuuppasi Remontti-Reiskan (olihan se hän?) taka-alalle ”annas poika mää hoidan tämän” -tyylisesti. Kämppä tuli komean näköiseksi ja kaikki syy on uskoa, että Ellen pystyy pitämään asemastaan hyvää huolta jatkossakin.

Kaikillehan ei elämä Röykässä sitten tainnutkaan soveltua yhtä hyvin, kun Ellenin silloinen siippa Jone poistui tonteilta Helsingin humuun. Vaikka Ellenin suhteen en osannut tehdä kuin täysin pieleen menneitä, ennakkokäsityksiin perustuneita arvioita, Jonen kanssa pääsin tekemään markkinointihommia viime keväänä. Jotenkin tiesin että mieheltä kyllä pitäisi letin alta löytyä ihan kelvollinen määrä tervettä järkeä, mutta yhteiset workshoppimme vain vahvistivat käsitystä moninkertaisesti. Vaikka asiat sinällään etenivät hyvin, itse toteutusvaiheessa tuli eteen useampikin tilanne jossa stereotyyppinen nirppanokka julkkis olisi ihan vaan kohauttanut hartioitaan ja lampsinut tiehensä. Mutta ei Jone. Hän tarttui haasteisiin juuri sillä äijämäisellä otteella jollaisena moni hänet mediankin kautta mieltää, ja puski perille valittamatta yhtään mistään.

Markkinointimiehenä en voikaan olla miettimättä, millaisen edustusparin Röykkä menettikään kun nuo kaksi kylän hands-on -mentaliteettia niin hienosti ilmentävät yksilöt päättivät kulkea omia teitään. Kuninkaallisesti he olisivat johtaneet kylää, ei parlamentaarisella mandaatilla vaan omaan esimerkkiinsä ja asenteeseensa perustuvalla tyylillä. Röykän julkisuuskuva olisi kohonnut sfääreihin, joista olisi Valintatalon parkkipaikalla puhuttu vielä monta sukupolvea hallitsijaparin jälkeenkin.

Kohtalo kuitenkin päätti toisin, mutta omien näkemysteni ja kokemusteni perusteella toivon molemmille pelkkää hyvää onnea ja menestystä omilla taipaleillaan. Sympaattisesta Röykästä nyt puhumattakaan.

Perinneruokia.

Ennen ikimuistoista mutta pelillisesti varsin mitäänsanomatonta jalkapalloilujaksoani Korven Korvenpoikien sinänsä maineikkaassa ikämiesjoukkueessa tahkosin lähemmäs parikymmentä vuotta Malminkartanon Pedossa Helsingin piirin nelos- ja viitosdivisioonia. Vieläkin muistan urbaanit legendat Rajamäen tasaisista nurmikentistä, joilla kausi oli pitkä eivätkä vahtimestarit käyneet häätämässä pois jos sattui potkiskelemaan ennen kesäkuun ensimmäistä päivää. Tämä oli suoranainen rutiini Käpylän niinsanotulla vihreällä veralla.

Peliurallani sain lukuisia ystäviä samanhenkisistä herrasmiehistä, ja yksi heistä on Hössö. Hössö on perustöölöläinen diplomi-insinööri joka toteutti oman Nurmijärvi-ilmiönsä ja muutti Kuopioon, kaikkien yllätykseksi. Nuorina opiskelijajolppeina ilmiömme keskittyivät kuitenkin sangen tiiviisti Helsingin keskustaan, jonka ravitsemusliikkeissä usein treenien jälkeen pidimme palauttavia harjoituksia samalla maailmaa parantaen.

Reilut parikymmentä vuotta sitten kenen tahansa metaboliikka oli koko lailla lujemmissa kantimissa kuin nykyään, joten huonoa oloa ei tullut eikä nukkumaan ollut kiirettä. Meillä olikin traditiona kävellä baarien sulkeutumisen jälkeen Töölöntorin nakkikioskille syomään makkaraperunoita, kaikilla mausteilla. Usein jatkoimme vielä ennen nukkumaanmenoa Kaisaniemen puistoon mäkijuoksutreeneihin, mutta se on jo toinen juttu se. Joka tapauksessa ei liene liioiteltua sanoa että pääkaupunkielämän näyttäessä nuorille miehille parhaita puoliaan makkaraperunoilla oli kokonaisuuden kannalta sangen vahva ja merkityksellinen rooli.

Vaan osataan sitä Nurmijärvelläkin; muutaman vuoden ehdin kunnassa asua ennen kuin muutimme talonrakennusaikana kirkonkylään. Siellä Keskustien K-marketissa satuin tiskin takaa löytämään muistoja mieleen tuovan sanaparin käänteisessä järjestyksessä: ”Perunamakkara”, luki sen kiistatta ravitsevan mutta ei juurikaan esteettisen kiekuran vieressä. Mitä ihmettä? Ennen kuin ehdin hämmästykseltä suutani avata, kauppias Juha Färm pelmahti paikalle ja aloitti mukaansatempaavan esitelmän nurmijärveläisittäin klassisen mutta muulle maa(ilma)lle tuntemattomaksi jääneelle gourmetille. Historia, ainesosat ja valmistusohjeet tulivat vain sillä antaumuksellisella tyylillä, jonka pienen paikkakunnan pikkukaupan kauppias pystyy, ja viitsii, asiakkailleen kertoa. Suupieleni alkoivat tiputtaa kuolaa kaupan lattialle.

Toinen paikallisruoka ovat tietenkin pinaatti- ja aurajuustosolttikset joista Uudenmaan Leivän tädit ovat kertoneet ihan yhtä kiehtovia tarinoita, mutta kauppias Färmin perunamakkaraveto kaikkine historian siipien havinoineen teki emigranttiin lähtemättömän vaikutuksen.  Ei kuulkaas Hämeentien Alepa tai Kustaankadun Valintatalo moiseen pysty, ei edes ajatuksen tasolla. Jälkimmäisen paikalla on muuten tätä nykyä keskikaljakuppila, mutta you get the point. Enää ei Keskustieltä löydy kauppias Färmiä eikä kohta enää K-markettiakaan, sen verran on Kesko laittanut tohinaa kirkonkylän kauppaskeneen. Mutta kaikesta sydämestäni toivon, että perunamakkara pystyy pitämään nurmijärveläisissä ruokapöydissä oman perinteisen, jäljittelemättömän roolinsa ja pystyy kerta toisensa jälkeen tarjoamaan samanlaisia kokonaisvaltaisia, suorastaan nostalgisia elämyksen hetkiä, jollaisia minäkin olen sen parissa päässyt viettämään.

Tästä se vasta alkaa.

Jotkut hetket muistaa lopun elämäänsä. Minulle niitä on ehtinyt kertymään jo useita, ja niihin mahtuu koko lailla hyvin ihmisen koko tunneskaala. Yksi näistä hetkistä oli maanantaina, 21. päivänä joulukuuta 1998. Kelloa en tainnut tulla katsoneeksi, mutta joka tapauksessa oli vielä aamupäivä, joskin melkoisen lähellä lounasaikaa. Muistan kuinka istuin kutakuinkin tyhjässä olohuoneessa, vähän omituisen näköisessä mutta omalla tavallaan käsittämättömän mukavassa korituolissa, sellaisessa jossa on täyden ympyrän muotoinen, irrallinen ja pehmusteella varustettu istuinosa joka huolimattomalta istujalta saattoi helposti keikahtaa nurin. Olin ostanut sen asunnon edellisiltä omistajilta, vaikka tyttöystäväni vähän vastusteli alkuun. Olihan se tuoli melkoisen ruma ja yleisilmeeseen sopimaton, mutta minä sen jostain syystä halusin uuteen kotiimme ja hän on aina osannut valita taistelunsa niin viisaasti, että voittoprosentti on pysynyt lähellä sataa.

Aurinko tulvi sisään isoista ikkunoista, lämmittäen mukavasti vaikka vuoden lyhin päivä oli käsillä. Muuttolaatikoita oli siellä täällä pitkin lattiaa, vaikka suurin osa oli jätetty eteiseen. Tuleva vaimoni oli kokousmatkalla, muistaakseni Saksassa, ja muuttomiehet olivat juuri lähteneet. Suurin osa rivitaloyhtiön asukkaista oli varmaankin töissä, sillä ketään en ollut nähnyt ja ympärillä oli aivan hiljaista. Nojauduin taaksepäin tuolissani, suljin silmäni enkä voinut muuta kuin hymyillä.

Siitä hetkestä alkoi minun elämäni nurmijärveläisenä. 16 edellistä vuotta oli vierähtänyt Helsingissä opiskelun, työnteon ja ennen kaikkea pienessä keskisuomalaisessa paperiteollisuuskaupungissa kasvamisessa kertyneiden höyryjen päästelyssä pääkopasta. Olimme tehneet sen, mistä tuolloin jo ryhdyttiin yleisemmin puhumaan, mutta mikä ei vielä ollut saavuttanut mittasuhteiltaan läheskään tämän päivän tasoa. Olimme liittyneet osaksi myöhemmin Nurmijärvi-ilmiönä tunnetuksi tulevaa kansanliikettä; päättäneet lähteä Helsingistä kehä kolmosen ulkopuolelle, hankkineet asunnon ja elintilaa Aleksis Kiven kotikunnasta. Kaksi autoa meillä jo olikin, joten olimme valmiita ilmiöön olennaisesti kuuluvaan moottoritien sahaamiseen. Elämä näytti juuri niin hyvältä kuin se pystyi näyttämään. Edes mäennyppylämme alalaidalta löytyneen ravintola Dopingin oleminen kiinni maanantaisin ei haitannut, vaikka olenkin erityisen herkkä lounasaikana kohtaamiini takaiskuihin. Tämä oli loppuelämäni ensimmäinen päivä, ja se loppuelämä tulisi olemaan jotain ihan muuta.

Tuosta ikimuistoisesta päivästä on kutakuinkin 13 vuotta aikaa. Rujo korituoli katosi kaatopaikkakuormaan ilahduttamasta elämäämme jo vuosia sitten, ja hyvin paljon muutakin on tapahtunut. Yksi asia on kuitenkin vain vahvistunut vuosien aikana. Jo silloin, lojuessani tuolilla tyhjässä olohuoneessa arvatenkin typerä virne naamallani, tiesin että tämä paikka olisi minulle se koti isolla koolla, sellainen jota en ehkä koskaan aikaisemmin ollut tunnistanut. Siltä se tuntuu yhä edelleen, vahvemmin kuin koskaan. Nurmijärvi on, ainakin helsinkiläisen mainosmiehen näkövinkkelistä, täynnä yksityiskohtia, vivahteita, persoonallisuutta ja sielukkuutta. On siinä Aleksis Kiven tunnelmaa, mutta myös positiivisella tavalla ripaus kaurismäkeläisyyttä, kenties jopa springsteeniläisyyttä. Paljon olen nähnyt ja kokenut näiden vuosien aikana, ympäri kuntaa. Ja lisää tulee joka päivä. Siksi uskon, että ajatuksistani riittää kiinnostavaa kerrottavaa, myös ulkopaikkakuntalaisille.

Ikimuistoinen päivä se on muuten tänäänkin. Alkaahan tänään Nurmijärvi-ilmiö – blogi, joka kertoo rakkaasta kotikunnastani, laajalla ja välillä vähän kriittisellä, mutta toivottavasti kuitenkin mukaansatempaavalla perspektiivillä. Tervetuloa mukaan!