Kun lumi ei valaise ja kelit on pilvisiä täytyy välillä varmistaa kalenterista, mutta totta se on; päivät pitenevät ja suunta on kohti valoisia kevätpäiviä. Ettei vaan se kesäkin sieltä taas jossain välissä saapuisi.
Nykyinen kotimme Valkjärvellä on elämäni ensimmäinen kunnallistekniikan ja katuvalojen ulottumattomissa, niinpä se on ehtinyt opettamaan isojakin asioita pimeydestä, valosta ja niiden välisestä suhteesta. Yksi iso askel otettiin yhtenä sateisena – ja pimeänä – loppusyksyn iltapäivänä reilut 7 vuotta sitten kun yllättäen kävi ilmi, että kotimatkalla Punavuoresta kirkonkylälle joutuisin kurvaamaan työmaan kautta peittelemässä kuistille kipatut gyproc-levyt sateelta suojaan.
Elävästi muistan matkan jonka olin toki jo jonkun kerran tehnyt, mutta en koskaan aikaisemmin pimeässä. Kun Valkjärventien katuvalot loppuvat parin kilometrin päässä Lepsämäntien risteyksestä, päälle löi yhtäkkinen tunne jätesäkkiin ajamisesta. Kun oli siihenastisen elämänsä elänyt ainakin noin asuinpaikkamielessä valaistulla alueella, joutui kaupunkilaispoika melkoisen yllätyksen kohteeksi, ja nanosekunnin ajan pyöri mielessä kysymys siitä, mihin ihmeeseen tässä ollaankin ryhtymässä? Nurmijärvelle muutto oli ollut rohkea veto, tosin kannattavaksi osoittautunut sellainen, mutta nyt kun haettiin ilmiön täydellistä ilmenemismuotoa taloa rakentamalla, oltiinko sittenkin astuttu askel liian pitkälle?
Kipsilevykasojen peitteleminen pelkkien autovalojen varassa vei sen illan selkeästi mukavuusvyöhykkeen tuolle puolen, mutta niinhän siinä kävi kuin elämässä yleensä. Sateen jälkeen tulee aurinko, ja pimeää jaksoa seuraa aina valoisa. Juuri sen ansiosta voi jokaisesta vuodenajasta ja sääolosuhteesta aina löytää sen kultaisen reunan. Kipsilevyt säilyivät, löysin tieni kotiin, talo valmistui ja sitä myöten kaikki kääntyi parhain päin.
Nurmijärvi onkin ehtinyt opettamaan allekirjoittaneelle ison kasan elävän elämän tosiasioita – osoittamaan kaavoihin kangistuneita mielipiteitäni asenteellisiksi ja fundamentaalisesti vääriksi, toisaalta näyttämään asioiden todellisen tolan ja sitä kautta valaisemaan todellista persoonaani. Vaikka en kuitenkaan edes helsinkiläisenä mainosmiehenä koe anteeksiantamattomasti varjojen mailla vaeltavani, olen täällä asuessani oppinut arvostamaan sitä tosiasiaa että valoa tulee elämään joka päivä vähän lisää, sekä konkreettisesti että mielikuvallisesti. Mielikuvallinen puoli ei ole edes kalenterisidonnainen, vaan jatkuu lineaarisesti noususuuntaisena.
Ja kuten sanottua, on pimeässäkin se valoisa puolensa. Semminkin kun lämpötila pysyy toimenpiteen sallivissa lukemissa, on kuistilla vilvoittelu joulusaunan jälkeen, tähtitaivasta katsellen ja ihan vaan hiljaisuutta kuunnellen hyvinkin valaiseva kokemus. Ja mukavuusvyöhykkeen yli menee tämäkin, mutta tuo setuppi on kuulkaas kokeilemisen arvoinen ihan vaan funtsailumielessä, suorastaan filosofisena viitekehyksenä. Mahdollisuus, jonka arvokkuudesta tai edes olemassaolosta en koskaan olisi saanut tietää ellemme näille kulmille olisi neonvalojen katveesta uskaltaneet irrottautua.
Mutta onhan se sanottava, että jos jotain odottaa lapsenomaisella innokkuudella niin valoisia kesäiltoja jolloin tunnelma ja maisemat ovat kuin postikortista tai Suomi-filmistä. Ihmismieli kun on rakennettu niin, että aina kaipaa pikkuisen enemmän sitä, joka juuri nyt ei ole ulottuvilla. Ehkä heinäkuun helteissä kirjoitan siitä, kuinka mieli alkaa taas halajamaan joulusaunaa, tähtitaivasta ja hiljaisuutta. Mutta sitä odotellessa – eiköhän nautita kevään tulosta ja päivien pitenemisestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti