Ennen ikimuistoista mutta pelillisesti varsin mitäänsanomatonta jalkapalloilujaksoani Korven Korvenpoikien sinänsä maineikkaassa ikämiesjoukkueessa tahkosin lähemmäs parikymmentä vuotta Malminkartanon Pedossa Helsingin piirin nelos- ja viitosdivisioonia. Vieläkin muistan urbaanit legendat Rajamäen tasaisista nurmikentistä, joilla kausi oli pitkä eivätkä vahtimestarit käyneet häätämässä pois jos sattui potkiskelemaan ennen kesäkuun ensimmäistä päivää. Tämä oli suoranainen rutiini Käpylän niinsanotulla vihreällä veralla.
Peliurallani sain lukuisia ystäviä samanhenkisistä herrasmiehistä, ja yksi heistä on Hössö. Hössö on perustöölöläinen diplomi-insinööri joka toteutti oman Nurmijärvi-ilmiönsä ja muutti Kuopioon, kaikkien yllätykseksi. Nuorina opiskelijajolppeina ilmiömme keskittyivät kuitenkin sangen tiiviisti Helsingin keskustaan, jonka ravitsemusliikkeissä usein treenien jälkeen pidimme palauttavia harjoituksia samalla maailmaa parantaen.
Reilut parikymmentä vuotta sitten kenen tahansa metaboliikka oli koko lailla lujemmissa kantimissa kuin nykyään, joten huonoa oloa ei tullut eikä nukkumaan ollut kiirettä. Meillä olikin traditiona kävellä baarien sulkeutumisen jälkeen Töölöntorin nakkikioskille syomään makkaraperunoita, kaikilla mausteilla. Usein jatkoimme vielä ennen nukkumaanmenoa Kaisaniemen puistoon mäkijuoksutreeneihin, mutta se on jo toinen juttu se. Joka tapauksessa ei liene liioiteltua sanoa että pääkaupunkielämän näyttäessä nuorille miehille parhaita puoliaan makkaraperunoilla oli kokonaisuuden kannalta sangen vahva ja merkityksellinen rooli.
Vaan osataan sitä Nurmijärvelläkin; muutaman vuoden ehdin kunnassa asua ennen kuin muutimme talonrakennusaikana kirkonkylään. Siellä Keskustien K-marketissa satuin tiskin takaa löytämään muistoja mieleen tuovan sanaparin käänteisessä järjestyksessä: ”Perunamakkara”, luki sen kiistatta ravitsevan mutta ei juurikaan esteettisen kiekuran vieressä. Mitä ihmettä? Ennen kuin ehdin hämmästykseltä suutani avata, kauppias Juha Färm pelmahti paikalle ja aloitti mukaansatempaavan esitelmän nurmijärveläisittäin klassisen mutta muulle maa(ilma)lle tuntemattomaksi jääneelle gourmetille. Historia, ainesosat ja valmistusohjeet tulivat vain sillä antaumuksellisella tyylillä, jonka pienen paikkakunnan pikkukaupan kauppias pystyy, ja viitsii, asiakkailleen kertoa. Suupieleni alkoivat tiputtaa kuolaa kaupan lattialle.
Toinen paikallisruoka ovat tietenkin pinaatti- ja aurajuustosolttikset joista Uudenmaan Leivän tädit ovat kertoneet ihan yhtä kiehtovia tarinoita, mutta kauppias Färmin perunamakkaraveto kaikkine historian siipien havinoineen teki emigranttiin lähtemättömän vaikutuksen. Ei kuulkaas Hämeentien Alepa tai Kustaankadun Valintatalo moiseen pysty, ei edes ajatuksen tasolla. Jälkimmäisen paikalla on muuten tätä nykyä keskikaljakuppila, mutta you get the point. Enää ei Keskustieltä löydy kauppias Färmiä eikä kohta enää K-markettiakaan, sen verran on Kesko laittanut tohinaa kirkonkylän kauppaskeneen. Mutta kaikesta sydämestäni toivon, että perunamakkara pystyy pitämään nurmijärveläisissä ruokapöydissä oman perinteisen, jäljittelemättömän roolinsa ja pystyy kerta toisensa jälkeen tarjoamaan samanlaisia kokonaisvaltaisia, suorastaan nostalgisia elämyksen hetkiä, jollaisia minäkin olen sen parissa päässyt viettämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti