Palvelu pelaa, osa 1.

Perusajatushan on, että pienellä paikkakunnalla otetaan pieni ihminen paremmin huomioon. Ennen Klaukkalaan muuttoa saimmekin kuulla uskomattomia tarinoita Uudeltamaalta, jossa terveyskeskukseen päästiin saman päivän aikana. Saman päivän? Että kun tullaan kipeiksi niin tuosta vaan mennään lääkäriin??? Oli kaukana realismista Vuosaaressa, jonne olin Kurvista muuttanut ikäänkuin rauhallisemman esikaupunkielämän toivossa. Rikkana rokassa tai sitten ei, muuttokuorma suuntasi pian Kehä ykköselle ja edelleen Hämeenlinnanväylälle. Tänään muuten päivälleen 13 vuotta sitten.

Nurmijärvi-ilmiöönhän kuuluu elimellisenä osana aamuruuhkassa mateleminen kohti Helsinkiä, emmekä me suinkaan ole tehneet poikkeusta. Pidentynyttä työmatkaa kompensoitiin aikaisina aamuherätyksinä, rutiini johon tottui jopa hämmästyttävän mutkattomasti. Sen mukana alkoi tavaksi muotoutua myös aamulenkillä käynti. Oma aamurytmini lähti pian siitä, että puoli seitsemän kieppeillä suunta otettiin kohti Tornimäkeä, jota sitten puskettiin puolinukuksissa muutama kiekka ennen työmatkaliikennettä. Suositeltava kokemus, joka tuohon maailman aikaan piti sisällään jopa hivenen eksoottisia vivahteita asfalttiviidakon kasvatille.

Ensimmäisen syksyn painaessa päälle havaitsin, että vaikka lenkkeilykausi näytti jatkuvan, pimeys jo häiritsi aktiivista aamu-urheilijaa. Liekö taannoiset tarinat pikkukuntien joviaalisuudesta olleet katalysaattorina mutta jostain sain päähäni tiedustella asiaa. En jäänyt mörnöttämään tyytymättömänä kuten tyypillinen pääkaupunkilainen vaan oikeasti mietin, voisinko edistää asiaa jotenkin – Nurmijärvi-ilmiön positiivinen ja kasvattava vaikutus oli kaikesta päätellen ehtinyt jo psyykkisellekin tasolle. Eikun soitto kunnan liikuntapäällikkö Antero Lempiölle, esittäytyminen uutena kunnan veronmaksajana ja havainto siitä, että Tornimäen valot näemmä syttyvätkin vasta aamuseitsemän aikoihin.

Siihen olisi turtunut helsinkiläisvirkamies jo suutahtanut, mutta Antsa ei hätiköinyt kiperän kysymyksen äärellä. Rauhalliseen tahtiin tuli selkeä vastabriiffi: ”No, mihinkäs aikaan haluaisit että ne menisivät päälle?” Meinasi mennä oikeutensa tuntevalta kuntalaiselta jauhot suuhun moisen palvelualttiuden edessä. ”No olisko puoli seitsemän sellainen sopiva aika?”, sain heitettyä. Antsalle se sopi vallan mainiosti, ja toden totta, seuraavana aamuna tasan sovittuun aikaan lenkkipolku odotti valaistuna.

Pieni ele, mutta kerrassaan mainio esimerkki siitä, kuinka jopa kunnallinen päätöksenteko joskus komeasti pyyhkäisee yli määrämuotoisten säädösten ja virkateiden. Aamulenkille pääseminen ei ole sen koommin jäänyt kuntopolkujen valaistuksista kiinni, vaan huomattavasti huonompia ovat ne tekosyyt olleet joiden varjolla olen kylkeä kääntänyt. Ja vaikka olen tässä välissä tainnut Antsalle jonkun kerran urputtaa kun tuppaavat talvella hiihtoladut turhaan kellertää nelijalkaisten ystäviemme vierailuista, on kunnan liikuntatoimi kaikessa kokonaisuudessaan ja muissakin yhteyksissä näyttänyt parhaita puoliaan kuntoilevalle nurmijärveläiselle. Paljon paremmin jaksaa kolmostiellä kun päästää höyryt valmiiksi pihalle, vaikkapa sitten Tornimäen valaistuille poluille.