Jotkut hetket muistaa lopun elämäänsä. Minulle niitä on ehtinyt kertymään jo useita, ja niihin mahtuu koko lailla hyvin ihmisen koko tunneskaala. Yksi näistä hetkistä oli maanantaina, 21. päivänä joulukuuta 1998. Kelloa en tainnut tulla katsoneeksi, mutta joka tapauksessa oli vielä aamupäivä, joskin melkoisen lähellä lounasaikaa. Muistan kuinka istuin kutakuinkin tyhjässä olohuoneessa, vähän omituisen näköisessä mutta omalla tavallaan käsittämättömän mukavassa korituolissa, sellaisessa jossa on täyden ympyrän muotoinen, irrallinen ja pehmusteella varustettu istuinosa joka huolimattomalta istujalta saattoi helposti keikahtaa nurin. Olin ostanut sen asunnon edellisiltä omistajilta, vaikka tyttöystäväni vähän vastusteli alkuun. Olihan se tuoli melkoisen ruma ja yleisilmeeseen sopimaton, mutta minä sen jostain syystä halusin uuteen kotiimme ja hän on aina osannut valita taistelunsa niin viisaasti, että voittoprosentti on pysynyt lähellä sataa.
Aurinko tulvi sisään isoista ikkunoista, lämmittäen mukavasti vaikka vuoden lyhin päivä oli käsillä. Muuttolaatikoita oli siellä täällä pitkin lattiaa, vaikka suurin osa oli jätetty eteiseen. Tuleva vaimoni oli kokousmatkalla, muistaakseni Saksassa, ja muuttomiehet olivat juuri lähteneet. Suurin osa rivitaloyhtiön asukkaista oli varmaankin töissä, sillä ketään en ollut nähnyt ja ympärillä oli aivan hiljaista. Nojauduin taaksepäin tuolissani, suljin silmäni enkä voinut muuta kuin hymyillä.
Siitä hetkestä alkoi minun elämäni nurmijärveläisenä. 16 edellistä vuotta oli vierähtänyt Helsingissä opiskelun, työnteon ja ennen kaikkea pienessä keskisuomalaisessa paperiteollisuuskaupungissa kasvamisessa kertyneiden höyryjen päästelyssä pääkopasta. Olimme tehneet sen, mistä tuolloin jo ryhdyttiin yleisemmin puhumaan, mutta mikä ei vielä ollut saavuttanut mittasuhteiltaan läheskään tämän päivän tasoa. Olimme liittyneet osaksi myöhemmin Nurmijärvi-ilmiönä tunnetuksi tulevaa kansanliikettä; päättäneet lähteä Helsingistä kehä kolmosen ulkopuolelle, hankkineet asunnon ja elintilaa Aleksis Kiven kotikunnasta. Kaksi autoa meillä jo olikin, joten olimme valmiita ilmiöön olennaisesti kuuluvaan moottoritien sahaamiseen. Elämä näytti juuri niin hyvältä kuin se pystyi näyttämään. Edes mäennyppylämme alalaidalta löytyneen ravintola Dopingin oleminen kiinni maanantaisin ei haitannut, vaikka olenkin erityisen herkkä lounasaikana kohtaamiini takaiskuihin. Tämä oli loppuelämäni ensimmäinen päivä, ja se loppuelämä tulisi olemaan jotain ihan muuta.
Tuosta ikimuistoisesta päivästä on kutakuinkin 13 vuotta aikaa. Rujo korituoli katosi kaatopaikkakuormaan ilahduttamasta elämäämme jo vuosia sitten, ja hyvin paljon muutakin on tapahtunut. Yksi asia on kuitenkin vain vahvistunut vuosien aikana. Jo silloin, lojuessani tuolilla tyhjässä olohuoneessa arvatenkin typerä virne naamallani, tiesin että tämä paikka olisi minulle se koti isolla koolla, sellainen jota en ehkä koskaan aikaisemmin ollut tunnistanut. Siltä se tuntuu yhä edelleen, vahvemmin kuin koskaan. Nurmijärvi on, ainakin helsinkiläisen mainosmiehen näkövinkkelistä, täynnä yksityiskohtia, vivahteita, persoonallisuutta ja sielukkuutta. On siinä Aleksis Kiven tunnelmaa, mutta myös positiivisella tavalla ripaus kaurismäkeläisyyttä, kenties jopa springsteeniläisyyttä. Paljon olen nähnyt ja kokenut näiden vuosien aikana, ympäri kuntaa. Ja lisää tulee joka päivä. Siksi uskon, että ajatuksistani riittää kiinnostavaa kerrottavaa, myös ulkopaikkakuntalaisille.
Ikimuistoinen päivä se on muuten tänäänkin. Alkaahan tänään Nurmijärvi-ilmiö – blogi, joka kertoo rakkaasta kotikunnastani, laajalla ja välillä vähän kriittisellä, mutta toivottavasti kuitenkin mukaansatempaavalla perspektiivillä. Tervetuloa mukaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti