Helsingissähän ei tunnetusti juurikaan tervehditä; jos jonkun kotitalon rappukäytävässä joku katsoo silmiin ja sanoo hyvää päivää niin joko pidetään kahjona tai taloyhtiö valitaan paikkakunnan parhaaksi, niin ihme juttu se on. Paljon kiinnostavia yksityiskohtia löytyy sisäseinien rappauksista joten yleensä huomio kiinnitetään mieluummin niihin kuin kanssaihmisiin. Itse en koskaan ole ollut mikään ylisosiaalinen keskusteluihin hakeutuja, eikä 14 vuotta Kurvin kulmilla ainakaan parantanut tilannetta. Jokaisella vilkaisulla vastaantulijaan altistin itseni kehotukselle lähteä dokaamaan kolinaa Katri Valan puistoon. Siperia opettaa ja Helsinki kovettaa.
Millään muotoa en aio sanoa että nurmijärveläiset nyt yltiöpäistä avoimuutta huokuisivat, mutta sangen miellyttävällä tavalla täällä tuntematonkin vastaantulija noteerataan. Tyyli on sama kun mihin totuin asuessamme Washingtonin liepeillä; olutmainoksistakin tuttu ”how you doing” heilahti luontevasti jos mitään yhtymäkohtaa vastaantulijaan oli: taloyhtiö, kuntosali, leikkipuisto tai muu vastaava. Ei siinä sen kummemmin tuntea tarvinnut, osoitettiin että tiedetään mikä on homman nimi ja sen pituinen se. Yhtään ei tarvinnut juttua jatkaa yli kolmen sanan jos ei siltä tuntunut.
Rappukäytävien ohella kuntosalit ovatkin hyvä benchmarkki siihen, kuinka sosiaalisesti paikkakunta on virittynyt. Helsingissä aloitin tutkimukset Helsingin Atleettiklubilla jossa keskusteluja kuuli ainoastaan 150+ kg penkkimiesten kesken, ainoa joka varsinaisesti koskaan minunlaistani harrastelijaa moikkasi oli Mattiesko Hytönen. Elixiassa ja Motivuksessa jutustelu edellytti kalliimpia ja ajanmukaisempia tekstiilejä. Amerikan puolella tosiaan moikkailtiin ihan kiitettävästi, aina siihen asti kun tuli 9/11 ja selvisi että yhden koneen kaapparimiehistö oli ennen komennustaan parin viikon ajan käynyt salillamme vetämässä habaa. Sanonpahan vaan että oli meno ja moikkailut tovin aikaa sen jälkeen melko varauksellisia, ja tunnustan etten itse jäänyt pekkaa pahemmaksi.
Klaukkalan Balanssi on toista maata. Kun viikon paikkakunnalla asumisen jälkeen liityin jäseneksi, Meriläisen Paula oikein kädestä pitäen esitteli itsensä ja salinsa, jenkkikomennukselta palattuani sama meno jatkui tyyliin ”kuulin että olitte vähän ulkomailla.” Itse treeneissä pystyy lintsaamaan juuri niin paljon kuin kohtuulliseksi näkee, jokainen tervehtii ja aina löytyy juttuseuraa. Toki saa mörnöttää ja suunnata katseet rautoihin jos sillä päällä on, täällä ei ole tapana paheksua. Eikä Rajamäen uimahallin sali pistä yhtään huonommaksi, siellä päästään vielä syvemmälle kunnallisen päätöksenteon ytimeen. Jos ei kunto miljoonasti kohenekaan, niin sosiaalinen vireys elpyy takuuvarmasti.
Se tyypillisin nurmijärveläinen tervehdys on napakka ”moro” ja sitten kun ollaan enemmän tuttuja irtoaa rento tuplaversio ”moro moro”. Laskevalla intonaatiolla, niin että ensimmäinen moro on astetta korkeammalla ja jälkimmäinen vetää paketin yhteen. Siinä mielessä huomaa että kolmostietä ollaan tultu askeleen verran kohti Tamperetta, kaupunkia jossa asuin ikävuoteni 0,5 - 4. Ja vaikka sieltä ei oikeastaan muuta mieleen jäänyt kuin vanhemmiltani karkaaminen Hämeenpuistossa ja juokseminen päin Väinö Linnaa niin sen verran kuitenkin ehdin kieltä oppimaan että täkäläisen tervehdyksen hämäläissaundin tunnistan. Onneksi eivät täällä sentään sano ”soon moro”, ainakaan mitenkään yleisemmässä mittakaavassa. Tai ehkä se on se tuttavuuden kolmas taso jonne me junan tuomat olemme vielä matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti