Näiden kirjoitusten tarkoituksena ei ole matkailumainonnallisesti esitellä Nurmijärven kyliä tai maamerkkejä, mutta joillekin monumenteille on vuosien mittaan rakentunut aivan erityisiä, julkisestikin mainitsemisen arvoisia tunnelatauksia. Tuskin millekään muulle niin paljon kuin Klaukkalan Tornimäelle.
Vaikka Klaukkalaan muutettaessamme vyölläni ei ollut kuin yksi maraton, armeija-aikaan pitkän loma-anomuksen läpimenoa vauhdittanut Helsinki City, olin samana vuonna astunut klassiseen ikämieskategoriaan mikä tarkoitti palloilu-uran kehityskäyrän vääjäämätöntä kääntymistä laskuun. Tosin esimerkiksi urani nimekkäimmät vastukset ja komein maali olivat vielä edessäpäin, mutta joka tapauksessa ns. klassinen kuntoliikunta alkoi ottamaan enemmän merkitystä elämässä. Yksi idyllini on muutenkin aina ollut kotiovelta avautuva pururata - sula mahdottomuus pääkaupungissa. Tornimäki sopi tähän yhtälöön kuin otsatukka porsaalle, olihan se sopivasti kadun toisella puolella uudesta, tosin sillä hetkellä vielä potentiaalisesta kodistamme.
Ensikosketuksemme mäkeen tapahtui sateisena perjantai-iltapäivänä asuntonäytön yhteydessä, jolloin yleisvaikutelma oli kiistatta kuin DDR:läisellä teollisuusalueella, mutta jonkinlainen alitajuinen muistijälki siitä kuitenkin jäi. Seuraavana päivänä aurinko paistoi ja ajatukset kirkastuivat - siispä suuntasimme Helsingistä vielä kerran Tornimäkeen, tällä kertaa positiivisella tavalla kohtalokkain seurauksin.
Aurinkoinen syysilma pani parastaan kun puskimme alun jyrkän nousun suoraan mäen laelle, ja kun muutaman pittoreskin mutkan jälkeen reitti kääntyi laskuun ja näimme edessämme tuon meille vielä niin vieraan kylän, myynnissä olevasta rivitalon pätkästä puhumattakaan, asia kirkastui kertalaakista - tässä se olisi, meidän tulevaisuutemme seuraava viitekehys. Vedimme reitin loppuun vähintään puolijuoksua, ajoimme Helsinkiin, soitimme kiinteistönvälittäjälle ja sovimme samaa vauhtia treffit Pukinmäen Essolle. Se oli sitä myöten siinä, eikä taaksepäin ole sen koommin tarvinnut katsella.
Tuosta hetkestä eteenpäin Tornimäki on ollut kiinteä osa elämääni, kaikkina vuodenaikoina. Kesähelteellä sen nousut rassaavat, talvella hiihtoladut tarjoavat puuskutuksen paikkaa, onpa sieltä keväisin tarttunut mukaan korvasieni jos toinenkin. Se on puhdistanut mieltä ja kirkastanut ajatuksia, tarjonnut ideoita ja inspiraatiota niin työhön, lomaan kuin vaikkapa tämän blogin perustamiseen. Rinteeseen on valutettu niin ilon kuin surunkin kyyneleitä, siellä on koettu onnistumisen elämyksiä, sinne on huudettu monet kirosanatkin. Harvoin sen tymäkkä profiili helpolla päästää, mutta vastaavasti se palkitsee joka kerta niin, että sen tuntee seuraavanakin päivänä.
Kaksi kertaa olen Tornimäen vierestä lähtenyt, parin vuoden jälkeen Yhdysvaltoihin ja sieltä palattuamme taas parin vuoden päästä Kirkonkylään kun aloitimme nykyisen kotitalomme rakennusprojektin. Molemmilla kerroilla ero tuntui jotenkin lopulliselta, niin kiinni tuohon parin kilometrin polunpätkään ehti kasvaa. Toisella kerralla kirjoitin aiheesta jopa jonkinmoisen nekrologinkin joka taisi jäädä julkaisematta ja sittemmin unohtui. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että Tornimäkeen on aina helppo palata ja siellä kokee olevansa aina tervetullut, asuipa sitten ihan vieressä tai toisella kylällä. Se on kuin vanha hyvä kaveri, jolle ei tarvitse selitellä poissaoloja. Jos tauko välillä venähtääkin, aina pystyy sujuvasti jatkamaan siitä, mihin edellisellä kerralla jäi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti