Vuosaari-ilmiö.

Tätä nykyä matkustan metrolla keskimäärin varmaan kahtena päivänä viikossa. Entiseen maailman aikaan, niin Kurvin-vuosinani ja erityisesti Helsingin itäisimmässä kaupunginosassa asuessani tuubiin nousu oli vähintäänkin päivittäistä rutiinia. Tuntumaa on kuitenkin pidetty yllä sen verran että pystyy aina tarvittaessa ottamaan riittävän pintamörnötyksen naamalleen jos kokee joukkoon sulautumisen tarvetta.

Säännöllisen ylläpidon kautta homma on toiminut kutakuinkin autopilotilla kaikki nämä vuodet, mutta jostain alitajunnallisesta syystä tänään suhtauduin oranssilla penkillä istuskeluun jotenkin tarkemmin. Mielessä häivähti ajatus nuoruuteni, tai sanoisinko orastavan keski-ikäisyyteni Vuosaaresta, jossa loppupeleissä kuitenkin viihdyin hyvin. Hämeentieltä muuttaneelle se edusti aikansa tilaa, raitista ilmaa, mutkatonta meininkiä ja ovelta avautuvia lenkkipolkuja. Ennen kuin tiesin paremmasta.

Joka tapauksessa pidin itseäni vuosaarelaisena ja aidosti samaistuin heihin, jopa itähelsinkiläisille tyypillistä rustiikkia ylpeyttä asuinlähiöstäni tuntien. Mutta tänään, metrossa ympärilleni pällistellessä, tunne oli aivan toinen. Kuin olisin ollut planetaariossa, katsellen näkymättömien ikkunoiden läpi noita vieraan oloisia otuksia. Hiljaisina ja antautuneina he tekivät matkaansa, kuka minnekin. Ja kaikilla näytti olevan niin hemmetin paha olla.

Ei minun Vuosaari-ajastani ole kuin 14 vuotta, mutta silloin se ainakin tuntui aivan eri maailmalta. Leppoisalta, aurinkoiselta ja hyvinvoivalta. Varsinaisesti olen käynyt siellä muuton jälkeen varmaan pari kertaa, joten metrokansan ohella vertailukohtaa ei kauheasti ole. Mutta on myös Vuosaari-elokuva, jota en ole nähnyt mutta sen sijaan kuullut tarpeeksi siihen, että pahaa tekee. Lähiö sortuu omaan suuruudenhulluuteensa, ja jokaisella on tulotasosta, sosiaalisesta stautuksesta tai alkuperämaasta huolimatta elämä useammalla tavalla pielessä. 14 vuotta on loppujen lopuksi lyhyt aika, mutta silti siinä ehtii kokonainen lähiö kääntymään varjoisalle puolelle. Jos tuon olisin tajunnut sinä aurinkoisena maanantaiaamupäivänä kun ajoin muuttokuormaa kehä ykköstä kohti Klaukkalaa, olisin huokaissut helpotuksesta ja painanut kaasupoljinta vielä muutaman piirun syvemmälle. Mieltä rassaa, kun itselle kuitenkin muistorikas seutu on joutunut kokemaan noin kohtuuttoman arvonalennuksen.

Sanovat, että Vuosaaren loppu alkoi kun rakentaminen kiihtyi ja metroasema tuli. Liian paljon tapahtui liian lyhyessä ajassa. Nyt näyttää Klaukkalan näköpiirissä olevan Viirinlaakson muuttaminen melkoiseksi metropoliksi liikenneterminaaleineen, jättimarketteineen ja 15-kerroksisine taloineen. Älkää käsittäkö väärin. Kehityksen suunta on mielestäni sekä kannatettava että välttämätön. Vain palveluja kehittämällä pystyy niin lähiö kuin kuntakin edistämään asukkaittensa hyvinvointia ja omaa vetovoimaisuuttaan. Kokemuksesta pystyn kuitenkin sanomaan, että jos joillakin, niin juuri näillä asioilla on kaksi puolta. On se aurinko ja vetovoimaisuus. Ja sitten on se synkempi.

Sen enempää Klaukkala kuin Nurmijärvikään ei selviydy ilman jatkuvaa suunnittelua, kehittymistä ja rakentamista. Tarvitsemme kaikki nuo edellämainitut kilkkeet, tarvitsemme ohitustien ja jossain kohtaa hämärää tulevaisuutta sen rautatieasemankin. Mutta sanonpahan vaan, että jos joku tämän kirjoituksen lukeneista tai muuten tuntemistani ihmisistä omalla toiminnallaan - oli se sitten poliittista päätöksentekoa tai päivittäistä arkielämän ajattelemattomuutta - yhtään tippaa myötävaikuttaa siihen, että viidentoista vuoden päästä joudumme toteamaan uuden Vuosaaren syntyneen, lupaan omin käsin leipoa lättyyn. Yhden tuollaisen kohtalon olen jo joutunut näkemään, ja sen aikaansaamia roiskeita putsailen edelleen satunnaisilla metromatkoillani. 

Kehittyvän kunnan onnistuminen on meistä itsestämme kiinni. Hoidetaan homma kunnialla eikä edes ajatella sitä mahdollisuutta, että pieleen menneen kehitystyön takia itse kukin joutuisimme muuttokuormia lastaamaan ja hakemaan arjen luksusta jostain vielä löytämättömästä paikasta.