Yksi ihmisen sielun peilejä on auto. Se, ajaako tyyppi pikkiriikkisellä Micralla, isoimmalla kartano-Volvolla, kulahtaneella Ladalla tai uutuudenkarhealla Hummerilla kertoo huomattavan paljon niin tulotasosta ja yleisestä elämänasenteesta kuin esimerkiksi koulutuksesta... tai asuinpaikasta. Halusipa sitä tai ei, tietyt autot yhdistetään spontaanisti niin Punavuoreen, Kontulaan kuin Nurmijärveenkin. Todellisuusprosentista ei ole virhemarginaalin alittavaa näyttöä, mutta näin poikkitieteellisessä blogikirjoituksessa pystyy siitä huolimatta vetämään kohtuuaukottoman yhteyden postinumeron ja automallin välille.
Oman rassini leasingsopimus umpeutuu kesällä ja pommitus uuden tilaamisesta on voimistunut siihen pisteeseen, että huomenna joutuu jo ensimmäiset koeajot vetäisemään. Sen verran insinöörisuvun latentit geenit pyrkivät näissä yhteyksissä pintaan, että lähtökohtaisesti valinta on varsin pitkälle tehty, lukuunottamatta väriä jonka suhteen olen varautunut kompromisseihin – avioliitossahan on opittava valitsemaan sellaiset taistelut joissa katsoo voitonmahdollisuuksien olevan keskimääräistä paremmat.
Lähtökohtaisestihan auto on joka tapauksessa asia joka ostetaan tunteella ja perustellaan järjellä. Sen vuoksi tunteille pitää antaa hetkeksi valta ja mahdollisuus määritellä suuntaviivat, joihin se rationaalinen päätös pohjautuu. Auto on osa identiteettiä, sen vuoksi sen on myös henkisesti sulauduttava omistajansa elinympäristöön.
Ja näkeehän sen; Etelä-Helsingissä kun liikkuu niin jos nyt PT Cruiserit, nuo mainosmiesten vuosituhannen vaihteen pakkomielteet (tunnustan, on sellainen minullakin ollut) ovat vähenemään päin niin samanlainen erottautumisen linja vallitsee edelleen. Unohtaa ei tietenkään sovi Audeja eikä Bemareita. Omalla tavallaan huippuveto on mielestäni kuitenkin viime viikolla Ratakadulla bongattu Hummer, jonka rekisterinumero oli CO-2. Tämä tarina on tosi. Vaikka kyseinen auto ei varsinainen ihannekiesini ole, soimaan itseäni siitä että en viitsinyt nähdä sitä puolen minuutin vaivaa että olisin aiheesta kuvan ottanut.
Muutto Nurmijärvelle toi välittömästi mukanaan myös kommentit siitä, mihin suuntaan autovalintani jatkossa tulisivat nytkähtämään. Farmariauto koiraverkolla oli normiveikkaus, ja oikeastaan jokainen arviointi piti sisällään latistumisen, lässähtämisen ja/tai keskiluokkaistumisen sävyjä. Ikäänkuin Nurmijärvi merkitsisi samaa kuin Lucy Jordanin herääminen unestaan; lopullisesti kuihtuneita haaveita ja väistämätöntä toteamusta siitä, että elämisestä alkaa kaikki ote lipeämään. Filosofisella tasollahan tuo on täyttä potaskaa. Siitä, että moista hypoteettista tunnetilaa täydellisimmin ilmentävä auto on farmari, en osaakaan olla täysin eri mieltä.
Itse olen pääsäntöisesti onnistunut liikkumaan autoasioissakin järkilinjoilla, mutta joskus ovat tunteet ottaneet niskalenkkiä. Amerikan-vuosien jälkeen, kolme Chrysler Neonia kokeneempana, päädyin hommaamaan edellämainitun PT Cruiserin. Mainosmiehenä on edelleen pakko ihailla sitä, että markkinoille tuodaan auto joka selkeästi näyttää sen tosiasian että auto ei ole pelkästään järkivalinta. Poppaloora osoittautui maineensa arvoiseksi; hauskannäköinen, ilmeikäs, kömpelö ja erityisen epäkätevä Valkjärven hiekkateillä rospuuton aikaan. Mutta en kadu. Se oli asia, joka piti saada systeemistä pois.
Omalla tavallaan PT Cruiser myös siirsi minut lopullisesti punavuorelaisesta lifestylestä Nurmijärvelle – siihen todelliseen sielunmaisemaani. Nyt kun maalla asutaan ja kantrimusiikkia kuunnellaan, tokihan luonnollinen valinta olisi jokin messevä pick-up. Hevosvoimia vaikka ja kuinka, eikä jäisi kiinni loskaan eikä mutaan. Diesel hyristäisi nohevasti, vaikka hintakehitys hirvittääkin. Saattaisi kuitenkin olla vaikea taskuparkkeerattava Etelä-Helsingissä. Jonkinmoisessa välimaastossa taidetaan seuraavakin leasingkausi mennä, mutta haave isosta Fordista pihamaalla on ottanut poppalooran paikan mielessä. Sinälläänhän ei ole väliä sillä, toteutuuko se koskaan. Pääasiahan kuitenkin on se, että haave ylipäätään on olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti