Kissojen päiviä.

Lienen jossakin kirjoituksessa aihetta pikaisesti jo sivunnut, mutta käydään se nyt vähän filosofisemmin läpi: yksi Nurmijärvi-ilmiön olennaisimmista ilmenemismuodosta lienee lemmikkieläin. Sellainenhan kuuluu kuvioon kun haetaan lisää tilaa ja liikkumavapautta. Sivullisten ja vähän asianosaistenkin kommenttien perusteella joku saksanpaimenkoira-tyyppinen ratkaisu lienee kirjaimellisin ilmiö-lemmikki, mutta joustoa sallitaan. Kirjaimellisen kokonaisuudenhan täydentää kartano-Volvo koiraverkkoineen, mutta siihenkin on joillakin vielä matkaa. Rikkansa on mainosmieskin kuitenkin rokkaansa heittänyt myös lemmikkiosastolla kehittäessään itseään täysveriseksi nurmijärveläiseksi.

Pikkupoikana Äänekoskella pidin koirista yli kaiken. Ihan en muista riittikö rohkeus moisen kinuamiseen synttäri-, nimipäivä- tai joululahjaksi, tai vaikka näppärästi ehdottamaan koko vuoden merkkipäivien kuittaamista yhdellä haukulla. Se leikki loppui kuitenkin lyhyeen kun eräs pystykorva palkitsi kiintymykseni koulun pihalla nappaamalla käteni suuhunsa. Ei siis mitään pintaraapaisua vaan hampaat ranteeseen ikäänkuin vertikaalisesti, sormet sisäpuolelle. Ihan täysin ei paltiarallaa 35 vuotta ole riittänyt, kun tarkasti katsoo niin sekä fyysiset että henkiset arvet vielä löytyvät. Edelleenkin kun näen vieraan koiran jolla on kokonsa puolesta kädenmentävä suu, ensimmäinen ajatukseni on että mahtaakohan purra.

Sitä kautta lemmikkiasiat unohtuivat sujuvasti, eikä mainosmiehen elämä Helsingissä hirveästi ruokkinut ajatusta omasta chihuahuasta. Kunnes eräänä iltana, tulevan rouvani kanssa kantrimusiikkia soittavasta ravitsemusliikkeestä palatessamme, Teollisuuskadun jalkakäytävän pusikosta, siinä Osuuspankkikeskuksen vieressä, kuului nau’untaa.

Samana syksynä olimme ryhtyneet miettimään kauemmas muuttoa, tosin vielä epätäsmällisellä tasolla, eikä Nurmijärvi-ilmiö tietenkään tuolloin ollut ilmiönä edes olemassa. Mutta kun löytöeläinklinikalta ei kukaan kysellyt vaikka ilmoituksiakin jätimme, ja kissaparkaa uhattiin jo napilla otsaan, saimme ensimmäinen lemmikkimme. Tai teknisestihän emme vielä asuneet yhdessä, joten pystyin ikäänkuin kasvoni säilyttämään, samalla kun kuitenkin ajatuksesta salaa pidin. Vaimo on kasvanut elikoiden keskellä joten tämä oli hänelle luontevaa paluuta elämisen normaalimoodiin. Itselleni taas yksi ensimmäisistä, hyvin epävarmoista mutta silti oikealta tuntuvista askelista Nurmijärvi-ilmiön lavealla polulla.

Killillä oli sydänvika mutta silti se kesti kanssamme 10 vuotta, Amerikan-reissut se lensi rohkeasti ja oli maailman helpoin lemmikki joka ei koskaan vaatinut mitään. Eräänä kesäiltana sitten näin sen lempipaikallaan, nykyisen kotimme kuistilla jossa se tykkäsi katsella lintuja pitkät tovit. Ilta päättyi kuopan kaivamiseen porakaivon kupeeseen, mutta selväksi oli tullut, että omalla tavallaan tällainen elämä tulisi jatkumaan. Tässäkin suhteessa.

Nyt meillä on sitten kaksossiskokset Kisi ja Heli, jotka ovat vähän erityyppisiä mutta omalla tavallaan ihan vastustamattomia. Välillä herättävät keskellä yötä, välillä kaatavat maljakoita mutta tarkoittavat varmasti pelkkää hyvää. Kyllä Nurmijärvi-ilmiöön kissatkin sopivat ihan hyvin, ja tarvitaanhan niitä heinäpellon kupeessa pitämään hiiriä loitompana. Vaikka kokemus on osoittanut, että tämä kaksikko lähinnä ottaa siimahännät leikkikaverikseen ja enintään väsyttää kuoliaaksi. Ja vaikka koirakeskustelut aina silloin tällöin pintaan nousevat, ainakin toistaiseksi olen pystynyt ne luodit väistämään. Järkisyyt alituisine vessarutiineineen ovat olleet se pelote, joka toimii. Sillä mennään, kunnes tehot katoavat tai parempi keksitään.

Saattaa olla, että tämän taistelun tulen jossain kohtaa häviämään. Itse asiassa jopa hieman luulen niin. Kun tyttö kasvaa ja saa ääneensä yhtään samaa painoa kuin äitinsä, taidan olla tosi heikoilla. Mutta sehän ei tarkoita sitä, että minun olisi pakko antaa periksi yhtään hetkeä ennen kuin minun on pakko. Eihän, kissat? Kissat?