Tänä vuonna lumet lähtivät jopa viime talvea aikaisemmin; vaikka ihan viimeisimmät pikkutiet kotipihalle ovat vielä hivenen sohjoisia ja aamuvarhaisella pitää joissain kohdissa varoa askeleitaan, voidaan Nurmijärven lenkkeilykausi julistaa virallisesti avatuksi. Siinäpä syy luoda katsausta kotikuntaan taas vähän keväisemmästä perspektiivistä.
Vaikka juosta jolkuttelua voidaan tätä nykyä pitää pääsääntöisenä kuntoilumuotonani, en silti koskaan ole ollut niin spartalainen että lumisilla teillä lipsuttelisin. Ensinnäkin alituinen sutiminen veisi hermot jo ensimmäisessä nousussa, toisaalta tässä iässä, jos muutenkaan, lippojen vetäminen ja käden katkaiseminen talvisen tyhjennysharjoituksen nimissä ei ole mielestäni mistään näkökulmasta sen riskin väärti. Tämähän ei tietenkään poissulje umpihangessa pellolla puskemista – urheilulaji, jonka tiimoilta olen tiettävästi jo jonkintasoisen kylähullun maineen onnistunut meidän nurkilla hommaamaan. Siinä ei jalka lipeä ja harjoituksen teho on tapissa, ensimmäisestä sekunnista viimeiseen. Tosin tehojen realisoituminen edellyttäisi lumen kertymän olevan siinä about puolisäären alapuolella. Pari viime talvea on mennyt vähemmillä peltotreeneillä, sillä polvia myöten hankeen vajottua on ihan turha yrittää repiä mihinkään suuntaan, se treeni menee tarpomiseksi ja hyytyy saman tien omaan mahdottomuuteensa.
Helsingissä kun asuin niin juoksulenkit eivät olleet ihan ykkösenä urheilu- tai edes harrastuskategoriassa. Satunnaisia saunalenkkejä kiskoimme Töölönlahden ympäri – sinällään tietysti pittoreskissa mutta loppujen lopuksi aika äkkiä itseään toistavassa ympäristössä. Vuosaaressa oli enemmän metsänomaista ympäristöä eikä niin paljoa liikennevaloja jumittamassa, mutta oikea ote uupui sielläkin. Washingtonin liepeillä juostiin niinikään pikkulampea ympäri, joten voidaan sanoa että ennen Nurmijärveä lenkkipolkuni ovat olleet enemmän tai vähemmän melkoista tahkon kiertämistä.
Vaan toista on täälläpäin. Komeaa kulttuurimaisemaa lähtee heti kotiovelta, eikä ole huolta sen enempää reittien monipuolisuudesta kuin kesken loppumisestakaan. Kevään herääminen henkiin konkretisoituu, ja vaikka juoksu ei tauon jälkeen ihan täydessä tikissä olisikaan niin mieli lentää korkealla ja kovaa. Sitä paitsi juoksureitit ympäri kotikuntaa, tai ainakin nyt lähinaapurustoa, auttavat näkemään positiivisia asioita yhä uudelleen, tutusta mutta pieneltä talvitauolta palaavasta näkövinkkelistä.
Esimerkiksi Hongisojantie, tuo viiden kilometrin kiemurteleva kinttupolku. Talvella ajaessa siellä saa varoa niin pimeässä kaahaajia kuin mutkissa liukasteluakin mutta annas olla kun kevät tulee ja slicksit laitetaan jalkaan. Silkkaa nautintoa, vaikka jompaan kumpaan suuntaan aina hervoton vastatuuli iskeekin. Suosikki-sightseeing on kuitenkin Lepsämän läpi juoksu, Selin risteykseen ja aina Yli-Lepsämäntietä pitkin Perttulan kautta kotiin. Kun joenvartta pitkin hipsuttelee keväisen aamuauringon pikkuhiljaa noustessa metsän takaa ja talvisen tauon jälkeen näkee vanhat tutut mutkat ja mäet, ei voi muuta kun miettiä itsekseen että on sitä yhden kerran elämässään osannut tehdä oikean päätöksen kun tänne on tiensä suunnannut.
Kesällä tietysti tulee kuuma ja kärpäset, ja kun kosteusprosentti nousee tappiin ja henkeä ahdistaa, tulee lähtöpisteeseen ennemmin tai myöhemmin palaavaa höynäämistä tietysti ajateltua siltä toiseltakin kannalta. Mutta näinhän elämän kiertokulku menee, syksyllä taas ahdistaa kun aamulenkin aikaan alkaa taas olemaan hämärää ja liukasta. Mutta se on sen ajan murhe, nyt on kevät, mieli korkealla ja padot auki. Käytetään hetki ja lähdetään lenkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti