Ottaa jo valmiiksi aivoon. Tapaan tänään opiskelukaverini helsinkiläisessä oluthuoneessa. Luvassa on infernaalisen työviikon jälkeen hyvin ansaittuja huurteisia ja kaukaiselle 80-luvulle yltäviä muisteluja nuorten opiskelijapoikien tempauksista. Vaikka vähiin jääneiden yöunien vuoksi en lupaa mitään, saattaa mennä tavanomaista myöhempään.
Vaikka tätä nykyä tahti on murto-osa siitä mitä ennen, joudun väistämättä aina silloin tällöin... öngh... piipahtamaan helsinkiläisissä ravitsemusliikkeissä vaihtelevanpituisten kaavojen mukaan. Nurmijärveläisyys on tuonut jopa yllättävän monimuotoisen lisäelementin klassiseen keskusta- tai Kallioasumiseen verrattuna. Puhun tietysti hivenen pidentyneestä kotimatkasta ja siitä, kuinka se tehdään. Kun entiseen maailman aikaan jaksoi kävellä kotiin – joka muutenkin sijaitsi kymmeniä kilometrejä lähempänä – vähän pitkäksikin venähtäneen istunnon päälle, on monta syytä, niin sisäistä kuin ulkoistakin, siihen miksi moinen ei enää tule kysymykseenkään.
Mikä johdattaa takaisin siihen, mistä tämä kirjoitus alkaa, eli aivoon ottamiseen. Kysymyshän ei tietystikään ole hyvästä seurasta, hyvästä oluesta tai hervottomista tarinoista. Se, mikä tässä jo valmiiksi hivenen pännii on väistämätön visioni siitä kun päätän napata viimeisen bussin Klaukkalaan. Siitähän sujahtaa alta aikayksikön taksilla lepäämään. Taksejahan on heti siinä linja-autoasemalla. Paitsi kun ei kuitenkaan ole.
Asia ei liene epätavallista muillakaan paikkakunnilla, mutta Nurmijärvellä ainakin tuntuu taksilupien myöntäminen olevan ikuinen nyrpistelyn aihe. Liikaa myönnetään, kun nykyisillekään ei kyyditettäviä riitä. Riippuu tietysti miltä kulmalta ja mihin kellonaikaan asiaa katsoo. Kun sangen usein ajan arkisin keskellä päivää taksiaseman ohi, kiesiä on pitkin pihaa niin että ihmetyttää. Aika harvakseltaan vaan lähtevät liikkeelle. Mutta annas olla kun viimeinen bussi kurvaa keskiyöllä Klaukkalaan, täynnä väsyneitä ja jos ei nyt rahakkaita niin ainakin sillä hetkellä hyvinkin maksuvalmiita asiakkaita. Jos yksi kumijalka sattuu pihalla näkymään, bussin ovien auettua alkaa juoksukilpailu siitä, kuka ensiksi ehtii. Joskus saattaa äityä jopa painin puolelle, tai ainakin sanallisen säilänlyönnin.
Siinäpä kisa, jossa hopea- ja pronssimitaleita saa odottaa. Kylmissään. Väsyneenä. Nälkäisenä. Ja kauan. Suurin todennäköisyys tulla pelastetuksi on se, jos joku hyväuskoinen Vantaan taksi on juuri kuskannut seurueen Tulisuudelmasta Lepsämään. Silloinkin pitäisi tietysti väijyä Klaukkalantien varressa eikä tolpalla. Ja siitähän taas joltain riemu repeäisi.
Jos kerran koetaan että asiakkaita on liian vähän per myönnetty taksilupa, eikö olisi fiksua virittää pyydykset sinne ja silloin missä ilmeisimmin tärppäisi? Maakuntien lentoasemallahan tämä on viety tappiin. Katsokaapa Kuopion tai erityisesti Oulun aseman taksijonoja kun kone sinne laskeutuu. Keltaista laikkaa riittää kulman taakse, ei muuta kun kyytiin. Ei siellä kukaan päivystä silloin kun matkustajia ei ole tulossa. Mitä erilaista siinä on verrattuna Klaukkalan busseihin? Ilmainen vinkki: illan viimeiset tulevat puoleen yöhön asti suurin piirtein tunnin välein, koko lailla tasatunnein.
Taitaapahan tänään olla viisainta välttää viimeinen bussi ja suosiolla napata Helsingin taksi. Saapahan sikäläinen kuski kruunun perjantai-illalleen kun pääsee ihan oikealla maaseudulla käymään. Mutta jos tämä suunnitelma menee pieleen ja löydän itseni viimeisestä bussista, tai sitä edellisestä, lupaan lauantaiaamuna raportoida tätä kirjoitusta kommentoimalla, kuinka sujui taksiyhteyden kanssa. Eihän sitä nimittäin koskaan tiedä. Eihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti