Meillä mainosalalla menestys perustuu, tai ainakin näin haluamme uskoa, jatkuvaan innovatiivisuuteen ja uusien ulottuvuuksien löytämiseen vanhoistakin asioista. Uudistu tai kuole, sanoi joku viisaampi aikoinaan ja totta tai ei, selväähän on se että paikalleen ei pidä jäädä. Tärkeintä on liike, ja eteenpäin on puskettava kuin mummo lumessa. Tampattujen polkujen varsilta löytää harvoin mitään sellaista, mitä joku muu ei jo olisi nähnyt.
Siitä löytyikin useampi aasinsilta nurmijärveläisen arkielämän konkretiaan. Oli nimittäin hiihtolomaviikko viime viikolla, ja satoipahan paljon lunta. Tässä kohtaa ihan turha sortua alituiseen itkuvirteen siitä, millainen pihanpuhdistusurakka odotti kotiinpalaajia viikonloppuna, mutta kun koulut maanantaina alkoivat, piti sitä ennen selvittää toinenkin haaste. Meillä maallahan kun lapset tarpovat kouluun pellon poikki, niin sattui reitti olemaan kohtuuhyvin ummessa. Kai sisukkaat alakoululaiset nyt muutaman sata metriä kestäisivät vyötäisiä myöten hangessakin rämpiä koulutuksen perässä, mutta ajattelimme silti naapurin herran kanssa tehdä poluntamppausmatkan pellon yli.
Jos nyt olen brändimaailmassa uusia uria aukoessani oppinut yhtä ja toista, niin Nurmijärvi-ilmiö osasi kyllä näinkin konkreettisessa väylänavaamisprojektissa näyttää voimaansa useammaltakin kantilta. Ensinnäkin hämmästelin sitä tosiasiaa, että puolentoista tunnin poljento läpi tiettömän tien jätti ihan hyvän fiiliksen. Nythän siis puhutaan lähtökohtaisesti nirppanokkaisesta mainosmiehestä, joka varmaan tilaisuuden tullen olisi käyttänyt tuon ajan (joka vastaa sattumoisin jalkapallo-ottelun nettokestoa, plus tuomarin määräämä lisäaika) muutenkin, tai ainakin vähempää ruumiillista ponnistusta tai konkreettista lopputulosta tuottaen. Itse prosessi, vaikka ei maailman helpoin ollutkaan, sujui kuin hammaslääkärissä käynti parhaimmillaan. Ei sattunut, sujui vaikeuksitta ja lopussa oli mukava fiilis että tuli tehtyä. Viimeisimpään jälkikaneettina vielä huomio, että en tehnyt sitä edes itselleni. Voiko olla totta, että monen muun hyvän asian ohella Nurmijärvi on onnistunut vähentämään yhtä mainosalan pahimmista vitsauksista ja (myönnetään, myönnetään) myös henkilökohtaista perisyntiäni, omaan napaan tuijottamista?
Toinen pointti, vähän edelliseen liittyen, on se että ryhdyin oikeasti miettimään tuota mitä blogin alussa jo mainitsin. Että lapset tosiaan ovat tarponeet tuon matkan, pellon poikki, elokuusta asti, ilman että sitä kertaakaan on tampattu, kuivatettu tai tasoiteltu. Mietin toisenkin sekunnin ja tajusin, että en ole kotona kertaakaan kuullut ensimmäistäkään kommenttia tai valitusta siitä että jotenkin olisi ottanut koville. Tai että ei olisi huvittanut. Ei ollut naapurikaan. Voi jumaschleisson, lapsuuteni Äänekoskella minua sapetti ehkä eniten maailmassa se että asuimme 600 metrin päässä koulusta ja jouduin kävelemään koulumatkat kun pyörän käyttörajaksi oli määritelty kilometri. Siis kävelemään asfalttijalkakäytävää loivaan alamäkeen. Muistaakseni käytin vielä kohtuuison effortin sen miettimiseen, kuinka olisin voinut mitata koulumatkan jotenkin mutkan kautta ja hyvällä omatunnolla ilmoittaa sen kilsan pituiseksi. On sitä lapset joskus olleet herkkähipiäisiä.
Muistan myös sen, kuinka yläasteella kouluumme saapuivat myös maaseutualueiden oppilaat, ne sieltä kyläkouluista, peltojen vierestä. Taajama-asukkaat katsoivat uteliaina ja pelonsekaisin tuntein millaista sakkia koulubussista purkautui. Urbaaneja legendoja heidän rujosta luonteestaan oli kantautunut kaupunkiin. Rankkaa porukkaa kuulemma. Ja kun kauneus tuppaa katsojan silmissä olemaan, siltä he myös näyttivät.
Kun yläasteaika joskus alkaa, toivon että meidänkin kylän oppilaat saavuttavat samaa kunnioitusta rantautuessaan Klaukkalan tai Kirkonkylän suuryksiköihin. Sen he eittämättä ovat ansainneet, jos ei muuta niin läpi lukuvuoden peltojen yli tallustamisensa ansiosta. Ei onnistuisi ihan jokaiselta, minulta varmaan kaikkein vähiten.
Nyt se antaumuksella tamppaamamme polku on muuten viimeisten lumisateiden jäljiltä taas täysin ummessa. En taida tänään sitä kuitenkaan putsata, heitän tyttären mieluummin aamulla autolla, ja eikös loppuviikosta jo alakin kevätkelit? Alkaahan?!?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti