Etenkin nyt kun pakkaset ovat paukkuneet eikä ihan joka-aamuinen uuden lumen kerros ylitä kymmentä senttiä, on mielenkiintoista seurata minkälaista faunaa Nurmijärven postikorttimaiset peltomaisemat ovat luokseen houkutelleet. Myönnetään, varmaankin kaikki eläinlajit olivat meidän kulmilla minua ennen. Siitä huolimatta on aika mielenkiintoista noin introverttiperspektiivistä seurata, kuinka animaalis-primitiivisiä reaktioita ja toimintaa aboriginaalit saattavatkaan uudisasukkaassa herättää.
Ennen Nurmijärvi-aikaani en isommin eläinten kanssa arkielämässä kohtaillut, mutta toista on meno tätä nykyä meidän pihamaalla. Aikaisemmin niin eksoottiset jänikset ovat suorastaan joka-aamuinen jälki-ilmiö. Kun pakkanen kiristyy ja lumipeite nousee niin Väiski Vemmelsäärien reitit näyttävät kulkevan yhä lähempää omenapuita. Perinpohjaisemmasta tutkimustyöstä kiinnostunut perheen naisväki bongasi viikonloppuna myös peuran jäljet kasvimaan kupeesta. Siitä olen kolmen yksilön nähneen vetävän täyttä laukkaa yli myös eräänä kuulaana syyspäivänä. Viikonloppuna pellolla hiihdellessämme näytti ladulla vierailleen itse kettu repolainen. Alkaa olla jo ensiluokkaista safarieksotiikkaa kaupunkilaispojalle.
Kun heinäpellon peränurkassa eletään, ei lie ihmeellistä että eniten saamme varautua pienten hiirulaisten vierailuihin. Yleensä jo syksyn iltojen pimetessä ensimmäiset yksilöt lähtevät liikkeelle, päätyen silloin tällöin varastoon tai välikattoon rapistelemaan. Varsinkin ensimmäisinä vuosina kun olimme oman kotikolomme heidän ikiaikaisille vaellusreiteilleen rohjenneet pystyttää, nokkapokkaa jouduttiin tuon tuostakin ottamaan.
Kun hiiret varastossa myllersivät, pitihän sinne loukut virittää. Mutta mitäs sitten kun nalli napsahti ja hiiri jäi leivänmurun kiilto silmissään elottomana loukkuun? Suorastaan naurattaa näinä päivinä kun ensimmäisiä saaliitani pyydyksistä irrottelin. Ei se maailman helpoin tehtävä ollut kynällä taistelemaan tottuneelle mainosmiehelle, hiirulaisen vieminen viimeiselle matkalleen. Aristelinkohan enemmän sitä, että se oli niin kuollut vai sitä, että jos siinä saattaisikin henki vielä pihistä. Tiedä häntä, mutta jos jossain olen kehittynyt omakotitalossa asujana niin se on kyllä hiirten tappaminen. Tai sitten siimahännät vain tätä nykyä niin paljon ärsyttävät, että kun niitä loukuista tapaa niin muita mutkitta tarttuu kiinni ja paiskaa menemään. Ehkä ensin katsoo suoraan kuolleisiin silmiin ja sihisee joitain varoituksen sanoja, että älä kuule toiste yritä. Lapio ja sunnuntain Hesari ovat loukkujen ohella toimineet murha-aseina ihan loistavasti. Ei sääliä, ei säikähdyksiä, vain kliinistä viimeistelyä. Maailma muuttuu mainosmiehelläkin. On vaan tänä vuonna ollut niin pahuksen hiljaista hiiririntamalla. Damn.
Vaikka kuolleiden pieneläinten käsittely alkaa jo sujumaan, pari kevättä sitten tuli eteen vähän kinkkisempi tilanne. Keväällä kun käänsin kasvimaata ja samalla levittelin päälle naapurin edellisenä syksynä toimittamaa lantakasaa, talikko tuntui yhdellä polkaisulla hieman jumittavan. Lisää painoa jalalle niin rusahti jo ihan komeasti. Ja kun talikon nostin kasasta, törötti siinä jänis. Eikähän siinä muuten isompia, mutta kun silloin 5-vuotias tyttäreni kuului kaverinsa kanssa lähestyvän. Harvoin on mainosmies liikkunut yhtä livakasti ja päämäärätietoisesti kun syöksyessään jänis talikossa kohti kottikärryjä kätkeäkseen saaliinsa jonka näkeminen olisi varmasti kirvoittanut tytöiltä vaateita sangen perusteellisesta selonteosta. Siinä sitä oltaisiin oltu, änkytetty jotain yhtä vähän uskottavaa kuin ”se oli jo kuollut kun polkaisin talikkoni siihen”. Onneksi ehätin ajoissa ja sain vielä houkuteltua tytöt leikkimökkiin siksi aikaa kun kuskasin kottikärryt kauas pellon reunaan ja nakkasin jänöjussin lapiolla niin pitkälle kuin pystyin. Sinne se laskeutui, komean kaaren päätteeksi koivikon juureen ja varmaan sen joku kettu nopeasti korjasi parempaan talteen. Ettei muuten vaan ollut se sama joka viikonloppuna oli päättänyt tulla hiihtoladun varteen katsomaan, olisiko mainosmies kattanut lisää moisia herkkuja tarjolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti