Tämä on todettu ihan psykologisissa testeissä: minä olen sen sorttinen yksilö joka ei pyri oikeastaan millään elämän osa-alueella löytämään tasapainoa niinsanottuun perisuomalaiseen insinöörityyliin hakeutumalla mahdollisimman lähelle origoa. Minun balanssini perustuu kahteen toisistaan sangen kaukanakin sijaitsevaan ja useimmiten varsin raskaaseen vaakakuppiin. Tai lähemmin sanottuna siihen, että nämä vaakakupit, vaikkakin kaukana toisistaan, ovat keskenään mahdollisimman samanpainoisia. Liekö tämä tulkittavissa myös niin, että heilahdusriski on lähtökohtaisesti ilmeinen, ja nopea korjausliike on ratkaisevassa asemassa siihen nähden, mennäänkö loppujen lopuksi nurin vai ei.
Lähtökohtaisina parametreinä olivat järki ja tunne, ja kysymys siitä, kumpaanko päätöksentekoni yleisesti ottaen perustuu. Minä siis ajattelen hyvin järkevästi, mutta rationaalista käyttäytymistäni säestää vahva tunnelataus. Siihen tutkimus ei muistaakseni ottanut kantaa, haittaako jompi kumpi toista vai onko niistä jopa hyötyä toisilleen. Se vain totesi molempien olevan läsnä.
Kun tuo testi tehtiin, olin niinsanotusti lähestymässä lakipistettä elämänvaiheessani etelähelsinkiläisenä mainosmiehenä. Tietysti tuolloin oli vallalla käsitys, että tämä meno jatkuisi ikuisesti ja olisi näin ollen sekä järki- että tunnepäätösten yhdistetty riemuvoitto. Eritoten tuossa valossa on ollut mielenkiintoista käyttää aina silloin tällöin muutama hetki sen miettimiseen, onko näistä lähtökuopista Nurmijärvelle muuttaminen enemmän järjen vai tunteen päätös?
Järkisyitä on tietysti monia. Halvemmat neliöhinnat. Luontoa. Maisemia. Kyläkoulu. Kasvimaa (tämä saattaa muuttua hyvinkin tunnepitoiseksi parametriksi jahka kylvökausi lähestyy). Raitis ilma. Vähemmän spurguja.
Tunnepuolellakin löytyy litaniaa. Vapaus. Elintila. Fiilis siitä, että kuuluu jonnekin. Ilo hakea Hesari postilaatikolta kun aurinko jo pilkottaa.
Syitähän on sekä järjen että tunteen puolella. Ja paljon, sillä nuo listat olivat vasta alkua. Lopputuloksena saavutetaan elämäntilanne, jossa kaksi vaakakuppia todellakin tasapainottavat luontevasti toisiaan. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vahvempi balanssi tuntuu elämässä kaikinpuolin olevan. Ei mainostoimistotyöstä Punavuoressa palaudu millään jos vähäisen vapaa-aikansa kuluttaa Kurvin kulmilla tallusteluun. Käytäntö on ehtinyt vahvasti osoittamaan todeksi sen, että leppoisassa kulttuurimaisemassa tokenee sekä sielu että ruumis, ja akut latautuvat täyteen iskuun kun koneisto saadaan näille nurkille toipumaan työviikon rasituksista. Loppujen lopuksi vasta jälkikäteen todella huomaa, kuinka tätä ennen kaikki elämän punnukset ovat olleet samassa vaakakupissa. Kai niiden kanssa jaksaa nuorempana sinnitellä kaatumatta, mutta kun iän mukana tulee viisaammaksi niin huomaa kuinka paljon järkevämpää on tasoittaa kuormaa, kun siihen kerran on mahdollisuus.
Vaikea on tietysti sanoa, pystytäänkö ylirationaalisella insinöörilogiikalla koskaan osoittamaan Nurmijärven ylivertaisuus asuinpaikkana, samalla tavalla kuin päästettäessä järjen ohella suuret tunteet näyttämään koko kirjoaan. Sen verran tietysti tarvittiin kylmää neliöhintalaskuakin, että ensimmäisten tunnekuohujen aiheuttama heilahdus saatiin korjattua ja vaakakupit pysymään juuri onnistuneella tavalla tasapainossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti