Tänä aamuna lähdimme ajamaan Oulun keskustasta nelostietä alaspäin. Hiihtolomaviikko on väistämättä kääntymässä loppupuolelle, ja matka kohti kotia alkoi. Tänään tultiin puoleen väliin ja huomenna lauantaina kiskaistaan toiset 300 kilometriä ja risat. Toivottavasti kelit suosivat ja hermo pitää itse kullakin, nyt kun suksiboksien vyöry kohti etelää on alkanut.
Kokemus on opettanut, että kun juurtumisosastolla on ongelmia, isommalle ja pienemmälle matkalle lähtö ja siellä oleminen tapahtuu koko lailla erilaisissa puitteissa. Ikäänkuin sellaisella matkalla ei olisi varsinaista alkua ja loppua, vaan reissussa oleminen on enemmän vaiheittaista mutta silti yhtäjaksoista lipumista. Tavallaan mennään eteenpäin ja liikutaan välisatamasta toiseen, mutta sitä isoa ja varsinaista kiinnekohtaa, kaiken lähtö- ja päätepistettä ei ole. Kaikki on tietysti suhteellista ja tuonmalliseen elämäntyyliin omalla tavallaan kuuluukin jonkinasteinen ajelehtiminen. Kaikeksi onneksi ihminen on oppivainen eläin, ja mitä enemmän elämä opettaa, sitä enemmän myös ymmärtää sitä että loppujen lopuksi yksi on tässäkin asiassa ylitse muiden. Poissa on hyvä, mutta kotona kuitenkin paras.
Syvällisempiin psykoanalyyseihin en aio ryhtyä mutta uskallan omiin kokemuksiin pohjautuen sanoa, että niin kivaa kun reissaaminen onkin, entistä enemmän saa uusista ympäristöistä irti silloin kun tietää itse ihan tarkalleen, mistä on tullut ja mihin kuuluu. Vaikken nyt varsinaisilla itseni etsimisen matkoilla ole ollut, Suomea ja maailmaa on tullut sen verran kierrettyä että osaa myös peilata matkakokemuksiaan omiin, senhetkisiin elämäntilanteisiin. Kun Nurmijärvelle muuton myötä elämään tuli se iso kiinnekohta (jossa tietenkään naimisiinmeno, talonrakennus ja perheen perustaminen eivät mitenkään vähäistä roolia näytelleet), on matkailusta kadonnut aimo annos ajelehtimista ja levottomuutta. Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä helpompi on myös tunnustaa omat juurensa ja palata niille, kerta toisensa jälkeen. Olen lähtenyt henkselit paukkuen Helsinkiin opiskelemaan, kesäksi Minnesotaan, vuodeksi Marylandiin ja ties kuinka monta kertaa hiihtolomaviikolle Lappiin. Ihan loistavia päätöksiä kaikki. Ei vähiten siksi, että jokainen noista ja muista tässä mainitsemattomista reissuistani on antanut minulle pienen palan lisää omaa oikeaa persoonaani. Alussa ei oikeastaan edes tuntunut siltä että lähti jostain johon kuuluisi ja jonne nyt oikeasti tarvitsisi palata. Nyt tietää tarkalleen missä elämän koti on, ja mistä itsensä löytää kun se niinsanottu arki alkaa. Ja se on kuulkaas hyvä tunne. Vähän niinkuin benji-hyppyyn lähtiessä – nyt on helppo loikata tuntemattomampiinkin paikkoihin kun voi luottaa siihen että takaisin pompataan, käytiin sitten kuinka kaukana tahansa kääntymässä. Tai sitten vaan viettää viikko hiihdellen perheen kanssa.
Etäisyyden ottaminen kotikonnuilta antaa perspektiiviä – siinäpähän asia johon näissä kirjoituksissa on jo tullut puututtua. Kun katsoo asioita uudessa ympäristössä, uudella tavalla, osaa myös entistä enemmän ja monimuotoisemmin arvostaa sitä oman elämän peruskiveä joka on vuosien aikana tullut muurattua. Voidaankin sanoa, että kun auton nokka kääntyi tänä aamuna kohti etelää, ikäänkuin siellä jossain, reilun 600 kilometrin päässä syttyi valo joka toivotti hyvää matkaa ja tervetuloa kotiin. Ja koko tämän matkan kun nelostietä painetaan alaspäin, siellä se valo omalla tavallaan loistaa. Vähän niinkuin yksittäinen tähti keskellä pimeää taivasta, tukevana perustana jolta on taas hyvä ponnistaa elämän uusiin reissuihin ja seikkailuihin – Nurmijärven kotitalo tarkempana ja luonnollisempana kuin Google Mapsissa konsanaan.
Taitaa siellä odottaa myös kaikkien aikojen lumityöt ja kaksi vihaista kissaa, jotka ovat matkan aikana naapureiden hyvässä hoidossa mutta haluavat silti näyttää hapanta naamaa kun eivät päässeet mukaan. Mutta ne nyt ovat niitä yksittäisiä arjen asioita joiden kanssa kyllä pystytään elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti