Katson maalaismaisemaa.

Yksi ihan ensimmäisistä mainoshommissa eteeni tulleista projekteista käsitteli kuntamarkkinointia. Tuolloin elettiin 90-luvun alun lamavuosia ja eteläpohjalaiset Alajärvi, Lappajärvi, Kortesjärvi ja Vimpeli olivat päättäneet lyödä hynttyynsä yhteen ja kääntyä itsensä kiinnostavaksi tekemisessä peräti helsinkiläisen mainostoimiston puoleen. Matkailijoita piti tietysti houkutella, mutta ennen muuta yrityksiä ja veronmaksajia.

Kaukonäköisesti ymmärsivät pohjalaiskunnat brändäämisen merkityksen. Olen jäävi ottamaan kantaa sen enempää siihen, mitä kertoi helsinkiläisen mainostoimiston sitoutumisesta hankkeeseen se, että hommaan nimitettiin kaikkein keltanokkaisin suunnittelutiimi, tai toimenpiteittemme tuloksista se, että ainakaan tällä kaikkein uusimmalla kuntakartalla eivät kyseiset kunnat isommin pullistele, taitaa Alajärvi olla ainoa joka nimenä on enää edes teoreettisesti mukana. Yhtä kaikki, usko oli kova ja into katossa kun suuntasimme kohti lakeuksia briiffiä hakemaan.

Varsinaisesti tämä kirjoitus ei kuitenkaan kerro sen enempää kuntauudistuksesta kuin niiden brändäämisestäkään, vaan enemmän nuoren mainosmiehen hienoisesta asenteellisuudesta akselilla cityelämä/maalaisromantiikka. Olimme Vimpelin kunnantalolla palaveeraamassa seudun vahvuuksista, ja kunnanjohtaja kehui sikäläistä Lakeaharjun seutua ja sen vetovoimaa. Oli kuulemma komia paikka jossa aikaa kelpasi paikallistenkin viettää. ”Kukapa nyt ei haluaisi maisemia katsella” oli sanatarkka kiteytys. Olin hämmentynyt, sillä en löytänyt tuosta lauseesta sen enempää mainosargumentoinnin perusteita kuin järjen hiventäkään. Missä oli action ja rokkenroll, mekö muka jäisimme tuleen makaamaan ja lojuisimme rinteessä horisonttia pällistellen kun muut kunnat painaisivat ohitsemme? Maisemia? Jos kerran silloinen aika ei seduloita tai vastaavia rahamagneetteja tuntenutkaan niin ei kai nyt maisemiin kannattaisi tyytyä, edes mielikuvissa?

Paljon ehtii tapahtua parissakymmenessä vuodessa. Tätä nykyä kun kurvailee vähän seesteisempänä mutta vähintään yhtä kunnianhimoisena brändijamppana vaikkapa Kiljavannummen tai Myllykosken liepeillä, usein tulee ihan vaan pysähdyttyä tien sivuun, astuttua ylös ja luotua katseen tai pari ympärilleen. Nurmijärvi kun on täynnä A. Kivenkin tunnetuksi tekemiä, alati mutkittelevia pikkuteitä joita pitkin kun juoksentelee, ei tarvitse iPodia tai kännykkää mukanaan raijata mielenkiintoa yllä pitämässä. Viime viikonloppuna hiihtelimme kotimme viereisellä pellolla, ja pakko oli pakkasesta huolimatta pysähtyä ja katsoa tuttua taloa välillä vähän epätavanomaisemmasta vinkkelistä. Siihenkin olisi voinut jumittua vaikka kuinka pitkäksi aikaa, tuijottelemaan ja ihmettelemään miten hyvin asiat ovatkaan kun tällaisistakin yksinkertaisista jutuista kuin upeista maisemista pystyy näinä päivinä ottamaan ilon irti.

Meidän kylän oma poika Hannu Karpo listasi aikoinaan ohjelmassaan Suomen rumimmat taajamat, ja Klaukkala esiteltiin ensimmäisten joukossa. Jos oikein muistan niin moitittiin pitkulaiseksi ja hajanaiseksi, ilman mitään tyylitajua. Jos arkkitehtonisesti asiaa katsoo, niin eihän Klaukkalasta järin paljoa suunnitelmallisuutta löydy. Mutta sitäkin enemmän löytyy muistojen estradeja ja kiinnekohtia monimuotoiseen arjen luksukseen. Sieltä se perimmäinen onni kuitenkin kumpuaa, ja sitä Nurmijärvi on suorastaan pullollaan kun osaa oikein silmin katsoa. Ihan samalla tavalla vetoaa Kirkonkylän kaurismäkeläinen katukuva tai Rajamäen urheilupuiston vähän robusti mutta hyvää tarkoittava muotokieli. 

Komeissa maisemissa silmä lepää, ja taputan itseäni kaiken muun ohella päähän myös sen ansiosta, että olen moisen pystynyt tajuamaan. Ja se todellinen lisäarvo – se löytyy silloin kun pystyy tuijottamaan ympäristöään niin intensiivisesti, että löytää esteettisen ulkokuoren alta sen kaikkein syvimmän merkityksen.