Kevätauringon sulatettua pikkuhiljaa viimeisimmätkin lumet myös harvemmin auratuilta ja jopa ”Ei talvikunnossapitoa” -merkatuilta väyliltä ovat juoksulenkitkin päässeet pikkuhiljaa nautinnollisimmille tasoilleen. Alkuviikon tarkistuskierros Tornimäkeen löysi ainoastaan kymmenisen metriä kapeaa hiekkaväylää muun taaperruksen tapahtuessa sinällään sopivan pehmeällä lumimassalla, mutta veikkaanpa että tätä luettaessa tilanne on jo aivan toinen. Alkaa kehon kunnon ohella henkinenkin kapasiteetti nousemaan huippulukemiin.
Jos Tornimäkeä ei vielä pystynytkään nousemaan täydellä intensiteetillä, asia enemmän kuin korjautui fiilistelylenkillä viereisessä Harjulan asumalähiössä. Harjulahan on se alue, johon ihka ensimmäisenä tutustuimme kun Helsingin-muuttokuorma purettiin 13 ja risat vuotta sitten. Olihan ensimmäinen Nurmijärvi-asuntomme ihan liepeillä, juuri Syrjälän ja Harjulan rajalla, siinä kohdalla mistä kiinteistönvälittäjät vetävät lähiöiden välisen rajan niin, että vaikka kirjaimellisesti oltaisiin Syrjälän puolella, saadaan asunnon hintaan hitunen lisää kun määritellään se rahtusen halutumman asuma-alueen maineessa olevaan Harjulaan kuuluvaksi.
Ainakin tuolloin Harjulaa mainostettiin Klaukkalan Kulosaarena, ja kieltämättä se ihastutti ja otti omakseen ensi silmäyksellä. Eihän siellä vastaavia kivilinnoja silloin ollut, vaikka tätä nykyä alkaa Kuonomäentien viereen melkein ökytasoa jo nousemaan. Harjula oli – ja on – konstailematon peruslähiö, täynnä hyvin paljon toisiaan muistuttavia pikkukatuja klassisine omakotitaloineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Tuohon maailman aikaan Viljelystie loppui ennen uutta koulua, siihen missä nykyään on liikenneympyrä. Isoja kasvihuoneita on korvattu omakotitaloilla, uusia omakotikortteleita on noussut kovan ytimen liepeille. Mutta itselleni se niinsanottu vanha Harjula on edelleen nostalginen, kaikessa leppoisuudessaan suuria tunteita nostattava alue, jonne on upeaa suunnata juosten tai kävellen, jos ei muuta niin ihan vain tarkistamaan ovatko vanhat mestat samalla mallilla kuin silloin ennen.
Toden totta, kun ymmyrkäisinä ja tuoreina ex-helsinkiläisinä Harjulan kupeeseen muutimme, olo oli yhtä aikaa sekava ja onnellinen. Kestihän siinä sulatella yhtä elämän isoimmista päätöksistä, ja silloin jokailtaiset kävelyretket läheisille kaduille antoivat asioille oikeaa pespektiiviä. Tutuiksi tulivat Harjulan kulmat kioskeineen, polkuineen, katuineen ja jopa metsiköineen ennen kuin Viljelystie rakennettiin kiinni Kuonomäentiehen. Siellä oli hyvä rauhoittua, ihastella sitä mitä oltiin elämässä saatu aikaan ja fiilistellä kivannäköisten talojen kohdalla että mitähän jos joskus omakotitalosta kiinnostuttaisiin, paljonkohan pitäisi tuosta tai tuosta pulittaa. Pitäisiköhän soittaa ovikelloa ja kysyä?
Nyt on omakotitalo ja elämä asettunut mallilleen Valkjärvellä, mutta Harjula muistoineen elää mielissä ikuisesti. Noita katuja tallustellessa tuntui oikeastaan ensimmäistä kertaa siltä, että maailma oli oikeasti avoin. Oli viimein löytynyt sellainen elämän tukikohta, jonne tietäisi aina olevansa tervetullut. Talon rakennusaikana ja sen jälkeenkin meni monta vuotta ilman että Harjulaan tuli oikeasti poikettua, enempää kuin mitä Isoseppälää pitkin Tornimäkeen ajeli. Mutta nyt, ihan viimeisen vuoden aikana olen ottanut tavaksi juoksennella siellä aamulenkkejä matkalla töihin. Joskus jopa tehdään kävelyretkiä perheen kanssa, ihan varta vasten. Jonnekin on noussut uusia taloja, jossain tehdään kattoremonttia, jossain on kai asukkaat vaihtuneet kun on näemmä otettu koripalloteline pois autotallin päädystä. Ei ole vanhassa kotitaloyhtiössäkään enää yhtään tuttua nimeä postilaatikoissa. Mutta joka kerta olo on se sama kuin silloin ajat sitten, sama mitä sen tietää aina tästä eteenpäinkin olevan. Ihan niinkuin kotiinsa tulisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti