Ennen takatalven tuloa, kun maa jo näytti keväiseltä ja aurinko paistoi aamutuimaan, satuin ajelemaan Kiljavantietä pitkin Röykästä Rajamäkeen, ohi kertakaikkiaan hienojen kangasmaastojen. Vaikkei auton ikkunasta huomaakaan, mäntyjen välissä kiertelee erilevyisiä polkuja, aina hiihtoreiteistä satunnaisten marjastajien tamppaamiin uriin.
Jonain kauniina päivänä parkkeeraan ihan siihen tien poskeen ja lähden juoksemaan umpimähkää pitkin ja poikin noita upeita metsäreittejä, poluista piittaamatta oman väyläni valiten, sännäten sopivalta tuntuvaa vauhtia juuri sinne minne nenä näyttää. Kokemaan vain sitä vapautta ja niitä mahdollisuuksia joita upea kiljavalainen maasto pystyy tarjoamaan. Käyttämään hetken ja ottamaan siitä kaiken ilon irti.
Jos jossain, niin umpimähkäisessä männikössä ihminen pystyy spontaanisti valitsemaan reittinsä ja toteuttamaan senhetkistä tahtoaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai ympäristön asettamia oletusarvoja. Polku, saati sitten asfalttitie, on merkki ulkopuolisesta ohjauksesta. Toki mietitystä ja hyväksi havaitusta, mutta löytääkseen uusia ulottuvuuksia ja sen todellisen minänsä on välillä mentävä sinne missä kukaan muu ei ole käynyt. Ainakaan niin, että sitä etukäteen tietäisi, tai että siitä olisi jonkinlainen jälki jäänyt tai muita ohjaava ennakkotapaus luotu. Kun noista liikunnallisista aasinsillan peruspilareista vetää johtopäätöksiä filosofisempaan suuntaan, niin voidaan hyvin todeta, että helsinkiläisen mainosmiehen muuttaminen Nurmijärvelle on omalla tavallaan vastaavanlainen merkittyjen reittien ulkopuolelle astuminen. Meillä Punavuoressa, ainakin siihen aikaan kun itse olin kyseisen päätöksen äärellä, asia ei vielä ollut edes ilmiön tasolle yltänyt. Nurmijärvi oli pikemminkin myytti, joka omalla tavallaan odotti tulemistaan riittävän mielenkiintoiseksi, jotta joku ryhtyisi asiaan toden teolla perehtymään. Eikä siitä montaa vuotta ehtinytkään vierähtää, kun myytistä oli tullut mainstreamia ja muuttoautot aloittivat isossa mittakaavassa kulkunsa Hämeenlinnaanväylää pohjoiseen.
Jonkunhan tuossakin oli pakko olla ensimmäinen, se joka näki Nurmijärven mystisenä mutta kuitenkin (tai kenties juuri sen vuoksi) vastustamattomana mäntymetsänä, jonne tienviitat eivät osoittaneet mutta joka kuitenkin tarjosi ylivertaisia mahdollisuuksia arjen luksukseen.
En sano että minä se olin, en tosiaankaan. Vaikka tietyssä mielessä jo ammatillisista syistä olisi syytä elää niinsanotusti trendien aallonharjalla ja pyrkiä raivaamaan uusia reittejä teittömille teille, tunnustan löytäneeni mukavuusvyöhykkeen kakkosaallosta. Kunhan joku on asian ensin happotestannut, pystyn nopeastikin ottamaan aiheesta koppia ja tekemään omat johtopäätökseni – olkoonkin, että asian ollessa aivan uusi ja ihmeellinen epäilisin sen yleistä kelvollisuutta tai omiin tarkoitusperiini soveltuvuutta. Näin on käynyt monen evoluution osuessa kohdalle. 90-luvun alussa pidin kännyköitä hyvänä kakkospuhelimena mutta en uskonut itselleni sellaista ostavan. Tekstiviestitkin tuntuivat alunperin tarpeettomilta. Kamerakännykkä? Varsinaista humpuukia! Mutta se oli silloin.
Tuli Nurmijärvikin ensi ajatuksella tyrmätyksi, ja vaikka maailma ja käsitykset muuttuivat, niin voin tunnustaa että en muista milloinkaan puristaneeni mailaa niin lujaa kun muuttoajatuksen kypsyessä ja realisoituessa. Hirvitti ihan tolkuttomasti, mutta joku sisäinen ääni sanoi että nyt poika lopetat arpomisen ja hyppäät avantoon, koska sen jälkeen tulee hyvä fiilis. Sen hypyn jälkeen olen joka päivä ainakin henkisesti taputtanut itseäni päähän siitä kun uskalsin hypätä tuntemattomaan ja luottamaan omaan intuitioon.
Eiköhän se Kiljavan metsässäjuoksukin toteudu samoilta periaatteilta. Kunhan lumi viimein sulaa. Enkä tiedä viitsinkö nyt ihan tien poskeen parkkeerata, jos joku ohikulkija vaikka näkee että tuolla sitä joku hulluparka höynää. Miettii että mikähän siihenkin nyt on mennyt ja mistä sitä tietää vaikka hoitoauton soittaisi paikalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti